Niin se aika on taas kulunu nopeaa! Elämä löytäny pikkuhiljaa jonkulaisen uoman jota pitkin se soljuu menemään, viikonloput kuluu pääsääntösesti perheen parissa Rovaniemellä, välissä en ole Kemissä käyny ku pakolliset kouluhommat duunailemassa ja kiireen vilkkaan palannu Rovaniemelle. Jännä huomata että se sama kaipuu mikä sieltä oli pois polttelee nyt samaan malliin jotta pääsis pian takasin sinne minne tuntee kuuluvansa, paikkaan jonne sydän kuuluu.

Melkein voisin sanoa että nyt ku mietin viime viikkoja minun elämästä niin on vaikea sanoa koska oisin ollu viimeksi yhtä onnellinen, vapautunu tai ilonen. Oon kai tajunnu sen, että minun ei tarvi olla muuta ko oma itteni, se riittää muille mutta ennenkaikkea se riittää mulle itelleniki. En ole vaatinu iteltäni liikoja ja sen myötä oon höllänny vähän ja antanu itelleni vapauden nauttia elämästä. On ihanaa että minun läheisetki on huomannu sen ja muutama ihminen ihan sanonukki että:" Sie vaikutat nyt niin onnelliselta". Ja siltä se tuntuuki kyllä!

En mie väitä, että oisin ollu onneton aiemmin, omasta mielestäni olin oikein onnellinen aiemminki. Tämä on vain sellasta ihan erilaista onnea, jotenki pikkuhiljaa olen tajunnu että mulla on vielä kaikki ovet elämässä avoinna, että mulla on mahollisuus tehä mitä vaan, olla mitä vaan. Ja siis en nyt halua antaa sitä kuvaa että tämä elämä ois jotain ruusuilla tanssimista, kyllä tää hetkittäin on vaikiaa ja ahistaa ja tekis mieli heittää hanskat tiskiin ja antaa kaiken vain olla. Mutta ne huonommatki hetket kuuluu elämään, ei "tavallisillakaan" ihmisillä vissiin voi aina olla asiat hyvin, vai voiko?

On ihan hyvä välissä (niin läheisriippuvaisten ku muidenki) muistuttaa itteänsä siitä, että vaikka siihen elämään kuuluu niitä vaikeampiaki aikoja, niin kyllä silloin pitäis hälytyskellojen soida jossain jos se elämä alkaa tuntumaan vaan sellaselta pakonomaiselta suorittamiselta tai muuten on vain sellanen tunne ettei kaikki ole hyvin. Mie olen tällä hetkellä oikeasti tosi tyytyväinen elämääni, en ois koskaan uskonu että voin löytää tällasen rauhan sen suhteen kuka mie olen ja miksi mie olen tällanen. Se menneisyys kulkee mukana, mutta koko ajan vähemmän se vaikuttaa minuun ja minun tekemisiin. En väitä etten ois enää läheisriippuvainen, mie olen ja tulen aina olemaan läheisriippuvainen. Mutta mie oon oppinu ajamaan omaa etuani, olemaan hieman itsekäskin. En anna enää ihmisten kohdella minua miten sattuu, otan vastuun omista teoistani, mutta vaadin sitä muiltaki.

Parhainta on kuitenki se kuinka oon oppinu ettei niitä kaikkia saakelin lankoja tarvi piettää käsissään, välissä tulee ihan valtava tarve hallita kaikkea ympärillään tapahtuvaa mutta ne on nykyään jo sellasia enemmänki ohimeneviä hetkiä ja sitte tulee itellekki sellanen "hetkonen, eläpä tunge nokkaas joka asiaan nainen" -fiilis. Se on virkistävää huomata, että jossain tuolla minunki päänsisällä on se järjen ääni joka toisinaan hiukan komentaa, ei lähestulkoon aina, mutta edes joskus muistuttaa ettei oo minun homma ollenkaan olla aina kontrolloimassa ihan kaikkea.

Lueskelin netistä kuntoutussäätiön sivuilta artikkelia siitä kuinka läheisriippuvuudesta pystyy toipumaan. Siellä sanottiin, että se ei ole helppoa (yllätys) mutta että se vaatii vain yhden ajatuksen sisäistämistä: Jokainen meistä on vastuussa itsestään.

Voisiko se oikeasti olla noin yksinkertaista? Nopealla tarkastelulla voisin sanoa, että EHKÄ. Tuon ajatuksen alle kuuluu kuitenkin liuota asioita jotka pitää pystyä sisäistämään ja joiden mukaan pitää osata toimia. Voidaan sanoa, että se vaatii vain yhden asian, se saa toipumisen kuullostamaan helpolta. Tuntuu lähes naurettavalta ja nololta, että itse kamppailee asian kanssa josta on noin helppoa toipua. Itseasiassa en tajua edes miten se, että jokainen on vastuussa itsestään liittyy läheisriippuvuuteen. Tai se tuntuu kovin kaukaa haetulta. Läheisriippuvainen ei ole itse valinnut kohtaloaan sairastua läheisriippuvuuteen niinkuin ei alkoholistikaan ole valinnut omaa sairauttaan. Toki on olemassa ulkoisia ja sisäisiä tekijöitä jotka altistavat sairastumiselle.

"Jokainen meistä on vastuussa itsestään. Jos tämän hyväksyt, annat itsellesi luvan olla sellainen kuin olet. Anna toisten olla sellaisia kuin ovat". -Lainattu kuntoutussäätiön sivuilta.

En tiedä miksi tuo särähtää omaan korvaan niin pahasti, kuullostaa vain niin kovin sanahelinältä. Oletetaanko oikeasti, että läheisriippuvainen pystyy *naps* tuosta vain parantumaan kunhan hän vain tajuaa että hän on vastuussa vain omasta elämästään, ettei hänen tarvitse kärsiä huonoista ihmissuhteista, koska vaikkapa se alkoholisti äiti siellä kotona on itse vastuussa itsestään, ei sellaisesta tarvi huolehtia? Huhhuh. Melekein alkaa ihan suututtamaan tämä ihmisten ymmärtämättömyys. Toki tuolla kuntoutussäätiön sivuilla on sitten ihan hyvääkin tekstiä ja ohjeita joita voi hyödyntää.

Toisaalta on ihan hyvä tutustua läheisriippuvuuteen ja sen piirteisiin useilta eri sivustoilta, tulet huomaamaan, että määritelmät ovat todella moninaisia ja omasta mielestäni jopa leimaavia. Usein saa juurikin sen kuvan, että läheisriippuvaiset ovat ihan sekopäitä takertujia jotka tahtovat väkisin kontrolloida kaikkea ja kaikkia. Toki joukosta löytää niitä sekopäitäkin, mutta löytyypä niitä tuolta ihan normi pulliaistenkin joukosta.

AINIIN!! Sitte oli vielä tällanen tärkeä asia: Meillähän äidilläkin tuli tässä kuussa 5 vuotta raittiutta. Jokaisesta päivästä olen kiitollinen, menneistä ja tulevista. Kyllä se aina ku alkaa pohtimaan tuota äitin raitistumista niin pistää miettimään, että millasta se elämä ois jos äiti ei ois löytäny apua. Millasta ois elämä ilman äitiä, ei olis ihmistä jonka luokse tulla tänne Rovaniemelle viettämään aikaa. Aina se ajatus kurkkua hieman kuristaa. 19 päivä tätä kuuta oli äitini myös akuutissa tv1:sellä kertomassa omaa tarinaansa. Jos joku haluaa sen katsoa niin uskoisin löytyvän yle areenasta. Linkitän tähän alle myös sen kirjoitetun version haastattelusta. Se oli kyllä ihanaa, että äiti pääsi kertomaan oman tarinansa ja toivon vilpittömästi, että joku löytää sitä kautta avun elämäänsä.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/09/17/viinaan-hukutetut-vuodet <---äitin haastattelu, lukekaa!

"Aiemman kokemuksemme tulisi olla majakka, joka näyttää meille tietä, eikä laituri, johon kiinnitämme aluksemme."