Heipä hei taas kaikenkarvaisille lukijoille! Kesä saapui tänne tornioonkin eilen oli lähestulkoon hellettä, mutta tänään onkin sitte jo sateista ja synkkää..Heti ku on aurinko paistanu vähänki lämpimämmin niin mie olen maannut raatona tuolla parvekkeella ja antanu itteni nauttia aurinkoterapiasta! Ensimmäiset pisamatki bongattu jo naamalta!

Kuulumisia sen verran että: Niin siinä sitten kävi, että viime viikonloppuna tehtiin hellun kanssa ratkaisu, että koska tuo herkkulakko on ollu mulle aivan yhtä tuskaa ja taistelua, niin otettiin yks ilta siitä vapaata. Tiedän, mikä herkkulakko se sellanen on josta voi ottaa vapaata? Noh, sellanen jota mieki siedän ja kestän, 15 päivää oli lakkoa takana ja nyt se jatkuu sitte taas 20 päivää, sitte herkkupäivä ja ehkä vielä senki jälkeen jatkuu.. Tajusin, että asetin itselleni aivan liian suuren haasteen, ottaen huomioon, etten ees muista koska olisin ollu ees viikon ilman makeaa. Tottakai harmittaa, suorastaan vituttaaki ettei vaan ollu tarpeeksi vahva. En edes yritä puollustella asiaa itelleni millään tavalla, pettymys on suuri kun itestä ei ookkaan täyttämään omia tavotteitaan. 

Toki jollain tavalla oon ylpeä että pystyin olemaan ees tuon 15 päivää putkeen ilman minkäänlaista makeaa ja että se herkuttelu jäi siihen yhteen iltaan. Mutta kyllä sitä pyörittelee päässään sitä ajatusta, että kuin heikko sitä oikeasti on ja että antaaki ittensä sortua mielihalujen valtaan. Yritän kuitenki olla soimaamatta itteäni liikaa siitä, että olen vain inhimillinen, kun iteltään kieltää täysin jonku asian niin on selvää, että sitä ajattelee sitten ihan koko ajan. Haluan kuitenki saada tuon makeanhimon sillä tavalla hallintaan, että pystyn syömään pussista namun silloin tällöin, ei koko pussia kerralla. Tai, että pystyn suomaan itselleni helteisenä päivänä sen jäätelön tai pehmiksen. Terveitä elämäntapoja tavoitellessa jostain täysin kieltäytyminenki on kuitenki aika rankkaa, nykyään onneksi liikun päivittäin ja syön terveellisesti, tuskin siinä muutama namu silloin tällöin näkyy? Verrattuna siihen yltiösyömiseen jota harrastin vielä reilu vuosi takaperin niin syön nyt jo suht hyvin :D

Noh, se siitä avautumisesta. Elkää tuomitko minua liian tiukin ottein, olen piiskannu asiasta itteäni jo ihan riittävästi!! Tästä päästäänki taas päivän aiheen kimppuun, joka on monille aika hankala.. Ajattelin nimittäin kirjoittaa yksinäisyydestä, sen sietämisestä ja siihen liittyvistä asioista, koska suurimman osan ajasta me vietämme itsemme kanssa, emme ehkä yksin mutta mitä paremmassa kunnossa on välit itseensä niin sitä paremmin se yksinolokin sujuu. En tiedä kuinka paljon tämä sitten koskettaa muita läheisriippuvaisia, mutta itse ainakin koin yksin olemisen hyvin vaikeana silloin kun en ollut vielä käynyt läheishoitoa. 

Olen aina kyllä viihtynyt yksin ja nauttinut yksin olemisesta, mutta silti yksinäisyys tuntui ahdistavalta ja kun asui yksin kaukana kaikista niin välillä tuli ihan sellainen kuristava tunne siitä yksinäisyydestä. Olen systemaattisesti sulkenut elämästäni pois sellaisiakin ihmisiä joista olen välittänyt, hyviä ystäviäkin. Minulla ei ollut voimia ylläpitää minkäänlaisia sosiaalisia suhteita ja yhtäaikaa olin vihainen siitä, että minulla oli todella vähän ystäviä joiden kanssa viettää aikaa. Tuntui raskaalta yrittää alkaa kyselemään kenenkään kuulumisia tai soitella perään ja oikeutin eristäytymiseni sillä, että kukaan ei kysellyt minunkaan kuulumisiani tai soitellut perääni. Toki minulla on pari hyvää ystävää jotka ovat pysyneet vaikka en ystävänä olekkaan aina ollut läsnä. 

Joku voi ajatella, että en varmaam ollut tarpeeksi yksinäinen jos en saanut aikaiseksi soittaa edes jollekkin kaverille, että tulla vaikka kylään. Mutta tosiasiassa olin ihan äärettömän yksinäinen ja vihasin jokaista hetkeä yksin. Koin itseni todella säälittäväksi, mutta silti en jotenkin vain pystynyt sosialisoitumaan. Olin henkisesti ihan lukossa. Toisinaan en ollut kotona juuri yhtään kun en kestänyt sitä yksinäisyyttä, silloin olin äidin tykönä tai siskon luona jossa sai jotain muuta ajateltavaa. Toisinaan en löytänyt itsestäni voimia lähteä edes sen pahan olon keskeltä pois. Saatoin istua suihkussa ja itkeä tuntikausia odottaen että joku solmu sisältä hieman löystyisi, mutta ei löystynyt.

Tottakai näin jälkeenpäin harmittaa että tuon eristäytymisen myötä on menettänyt sellaisiakin ihmisiä elämästään joita ei olisi halunnut menettää. On hieman ristiriitaista kirjoittaa siitä, kuinka kauheana koin tuon yksinäisyyden, mutta silti eristyin ihmisistä. Ja ristiriitaistahan se olikin, mutta kun henkisesti on ihan loppu niin jotenkin ei jaksa välittää itsestään edes sen vertaa että raahaisi itsensä pois siitä pahasta olosta ja tuntui jotenkin raskaalta edes kohdata ihmisiä, vaikka he olisivat olleet läheisiäkin. Toisinaan oli toki parempiakin hetkiä, saatoin viikon verran jaksaa yrittää pitää enemmän yhteyttä kavereihin ja ystäviin, mutta siihen se sitten jäikin. 

Erityisesti harmittaa, että koen menettäneeni elämästäni yhden ennen niin läheisen ystävän, soimaan itseäni siitä, että annoin tavallaan ystävyyden valua hukkaan. Tottakai hänelläkin on elämässään asioita joiden myötä olemme ajautuneet erilleen, lapset, opiskelu ja nykyään vielä eri paikkakuntakin. Mutta ystävänä ja hänen poikansa kummina koen laiminlyöneeni kaikkia mahdollisia velvollisuuksia. Kadun syvästi sitä, etten ole ollut läsnä kummipoikani elämässä enemmän. Haluankin pyytää anteeksi tältä ystävältä ja pyytää ymmärrystä siihen miksi olen toiminut niinkuin olen toiminut, sen pahan olon keskeltä kun edes velvollisuudet ei nostaneet aina ylös.

Läheishoidon myötä olen löytänyt kuitenkin jonkinlaisen tyyneyden olla yksinkin, tietynlainen tyhjyys ei enää valtaa minua kokonaan kun olen itsekseni. Toki tämä työttömyys on ollut ihan todella mielenterveyttä koettelevaa ihmiselle, joka ei ennen viihtynyt itsensä seurassa yhtään. Pitkä tyhjänpanttina oleminen olisi haastavaa kelle tahansa ns."terveelle" ihmisellekkin. Edelleen on hyviä ja huonoja päiviä senkin suhteen, että miltä se yksinäisyys tuntuu, joinakin päivinä aika matelee, toisinaan hellu tulee töisä ennenkuin huomaankaan. 

Ennen mietin usein sitä, ettei kukaan voisi ymmärtää niitä asioita joita kävin lävitse, tuntui että ongelmani eristivät minua muista vielä lisää. Häpesin itseäni ja ongelmiani enkä halunnut rasittaa ketään kertomalla peloistani tai häpeästäni sen suhteen millainen olin, millaista elämää elin. Pelkäsin, että minut olisi tuomittu. Sen intensiivi viikon jälkeen jonka Avominnessä sain käydä tunsin oloni jotenkin kevyemmäksi, minua ei enää hävettänyt niin paljon. Olin saanut kertoa synkimmät salaisuudet ryhmässäni eikä kukaan tuominnut minua. Sisäinen kaaos alkoi pikkuhiljaa helpottaa, tajusin etten ole yksin ongelmieni kanssa.

Nykyään pyrin pitämään yhteyttä ystäviini säännöllisesti, niihin muutamaan, jotka ovat pysyneet. Toisaalta, olemme oppineet, että vaikkemme pitäisi yhteyttä edes viikoittain niin silti tiedämme ettei se ole pahasta, meillä on omat elämämme elettävänä ja vaikkei toinen olekkaan osa sitä päivittäistä elämää niin se ei tarkoita etteikö hän silti olisi iso osa minun elämääni.

Yksinäisyyttäkin on niin monenlaista, tällä hetkellä koen yksinäisyyttä koska minulla ei ole täällä Torniossa ystäviä ja perhekin on Rovaniemellä, silti olen onnellinen yhteisestä kodista ihmisen kanssa jota rakastan ja olen onnellinen, että saan täyttää ne hetket sen yksinäisyyden ympärillä juuri hänen seurallaan. Jos en olisi tuon läheishoidon myötä päässyt käsittelemään sitä tyhjyyttä ja pahaa oloa sisältäni niin viimeinen puoli vuotta lähes päivittäistä yksinoloa olisi varmasti ollut minulle liikaa.

Jokainen ihminen kokee yksinäisyyden eri tavoin, nykyään osaan jopa arvostaa yksinoloa ihan uudella tavalla, aina se ei ole mukavaa, mutta ainakin yksin ollessani tiedän olevani hyvässä seurassa. 

" On yllättävää huomata, että voin olla yksin olematta yksinäinen." -Ellen Burstyn