Taas olen saanut positiivista palautetta blogistani ja se jos mikä kannustaa jatkamaan kirjoittamista!Huomenna olen lähdössä melkein viikoksi mummolaan talo- ja koiravahdiksi niin ajattelin nyt kirjoittaa hieman kuulumisia! Alla kuva meidän vanhasta herrasta jota pääsen hellittelemään, Roope on minun elämäni valo, muistan yhä sen hetken kun se aikoinaan meille tuli <3 Kun se hetki koittaa, että Roopesta aika jättää niin meän perheessä eletään melkosta suruaikaa!

Olen viimepäivinä huomannut itsessäni kasvavaa rauhattomuutta, yhdistän sen mielessäni tuohon lisääntyneeseen valon määrään. Huomaan itse ainakin, että nämä upeat keväiset ilmat saavat jotain liikehtimään tuolla sisällä. Se on sellaista hyvää rauhattomuutta, halua tehdä jotain, halua olla jotakin.. Olen huomannut olevani hyvin kaamosmasennukseen taipuvainen ihminen ja huomaankin vasta näin valon määrän lisääntyessä kuinka oikein sielu ilakoi ja mieliala on jossain tuolla pilvissä! Kevät on niin mahtavaa aikaa!!

Pitäisi muuten läheisriippuvaisille olla jokin super työllistymisohjelma, sillä työttömänä on aivan liian paljon aikaa pohtia kaikkea. Olen 100%:sen varma, että minun työllistämiseni olisi yhteiskunnalle halvempaa kuin psykiatrinen hoito johon pian päädyn jos en saa itselleni jotain tekemistä!! Vitsi vitsi, avohoitohan ei ole mahdottoman kallista! :D

Olen  taas harjoittanut aika paljon itsetutkiskelua ja pohdiskelua ja miettiny hieman elämää eri näkökulmista. Tuo otsikko viittaa siihen, että jostain syystä sitä aina vaan odottaa, että elämä alkais. Asetetaan tavotteita ja odotuksia elämälle, ajatellaan että:"Kunhan nyt valmistun tuolta koulusta, niin sitte se elämä alkaa". jne. Itekki syyllistyn tuollaseen ajatteluun aina välissä, mutta oon viimein alkanu tajuamaan, että koko ajanhan tässä eletään, ei ole aikaa odottaa sen elämän alkavan, se on tässä ja nyt.

Haluan kertoa teille vielä muutamia asioita elämästäni jotka ovat edesauttaneet sitä, että minusta tuli.. noh tällainen. Kun ihmisen elämää varjostaa epävarmuus ja pelko niin ei ole helppoa yrittää yksin ponnistella vaikeasta lapsuudesta, vieläkin vaikeampaan nuoruuteen ja aikuisuuteen.

Muistan yhä ensimmäisen yön sen jälkeen kun isosiskoni kanssa muutimme isän luokse. Olimme isän silloisen naisystävän asunnolla, nukuimme isosiskoni kanssa kerrossängyssä ja minä tietenkin alapedissä. Seuraavana päivänä piti mennä kouluun, mutten oikein saanut itkultani unta.

Isälleni ei varmasti ollut helppoa joutua yllättäen kahden teini-ikäisen tytön huoltajaksi. Me muutimme yhdessä isän naisystävän, hänen lapsiensa ja isän kanssa isoon omakotitaloon asumaan. Alku oli hyvin vaikeaa aikaa meille kaikille, mutta niin me kuitenkin tulimme toimeen ja ystävystyin näiden naisystävän lastenkin kanssa.. Jossain vaiheessa asiat kuitenkin muuttuivat siten, että isä, isän naisystävä ja hänen lapsensa muuttivat toiseen omakotitaloon. Ketään syyttelemättä tai osoittelematta kävi kuitenkin niin, että minä ja isosiskoni jäätiin kahdestaan, isä vuokrasi meille kahdelle asunnon jossa me kaksi teini-ikäistä sitten asustimme kahdestaan. Niihin aikoihin isosiskoni löysi kuitenkin poikaystävän ja hän ei paljon kotona viihtynyt. Voisi siis periaatteessa sanoa, että asuin yksin.

Olin tuolloin 13-14 vuotias ja asuin yksin, se oli pelottavaa ja yksinäistä aikaa. Olin todella vihainen, mutta toisaalta muistan olleeni jollain tavalla todella masentunut. Kavereille esitin tietenkin kaiken olevan hyvin, olihan se ihan huippua kun kukaan aikuinen ei valvonut tekemisiä. Oikeasti olisin kaivannut vain jotain aikuista joka olisi edes iltaisin soittanut.

Minun oli pakko aikuistua ja opetella pitämään huolta itsestäni. Jossain vaiheessa isä erosi naisystävästään ja asui hetken meidän kanssamme, sitten hän löysi uuden naisystävän ja he muuttivat yhteen, isosiskonikin muutti poikaystävänsä kanssa yhteen. Minulle vuokrattiin oma asunto jossa asuin yksin, tuolloin olin 16-17 vuotias. Muistan kuinka asuin yksin isossa kaksiossa jossa minulla oli pari hassua huonekalua, usein pelkäsin olla yksin ja vietinkin hyvin vähän aikaa asunnollani, kotia minulla ei ollut. Jossain vaiheessa tajusin muuttuneeni todella kovaksi, luonteeltani siis. Pakkohan minun oli muuttua kovaksi, ei tuollaista elämää olisi muuten kestänyt. 

Nyt tajuan, että tuo aika elämässäni on aiheuttanut sen, että olen äärimmäisen itsenäinen. En halua koskaan jäädä kenellekkään mitään velkaa enkä osaa oikein ottaa apuakaan vastaan. Olen lapsesta ja nuoresta asti tottunut pärjäämään vähällä, siksi kadehdin ihmisiä jotka ovat elämässään pyytämättä saaneet kaiken. Tuo itsenäisyys johon minut on lapsesta asti pakotettu on usein myös kompastuskivi elämässäni, sillä minun on äärimmäisen vaikea päästää muita ihmisiä sisään elämääni. 

Rakastan silti isääni yli kaiken, enkä ole katkera hänen tekemistään päätöksistä, ihmiset tekevät huonoja valintoja elämässään, eivätkä aina täysin tiedosta niiden valintojen seurauksia. Olen kiitollinen kaikesta siitä mitä olen isältäni saanut ja tiedän että kaikki kokemukseni ovat tehneet minusta sen ihmisen joka nyt olen. Tiedän myös, että kestän lähestulkoon mitä tahansa mitä elämä eteeni tuo. 

Olen kasvanut tietynlaiseen vapauteen ja juurettomuuteen. En oikein osaa sitoutua mihinkään, siitä kertoo sekin, että olen aikui-iälläni muuttanut jo hmm.. lähestulkoon kymmenen kertaa. Viihdyn aina yhdessä paikassa tietyn aikaa sitten alan haikaileman toisaalle. Mikään paikka ei tähän asti ole tuntunut kodilta. Enkä koskaan ole aiemmin kaivannut kotiin ollessani jossain toisaalla. Nykyään jo parin päivän jälkeen kaipaan omaa hellua, omaa sänkyä, omaa kotia.

Tuntuu hyvältä tietää, että elämässä on jotain pysyvää, on koti jonne palata ja ihminen jonka syliin kavuta päivän päätteeksi. Sitä en tiedä pysyvätkö nämä asiat ikuisesti, mutta kerrankin elämässäni haluan olla optimistinen ja ajatella, että olen löytänyt jotain kestävää.

Ps. Ihania keväisiä kelejä kaikille ja munarikasta pääsiäistä!! Seuraavan kerran lisäilen tänne tekstiä varmaan vasta pääsiäisen jälkeen.