Hei taas! Aivan ihanaa ja aurinkoista keliä on ollut tarjolla taas parin päivän ajan ja mieliala on tooosi korkealla! Olen tässä viritellyt yhtä projektia ja toivon, että sen suhteen kaikki sujuisi hyvin ja minusta tulisi ehkä oppisopimusopiskelija lähitulevaisuudessa. Mutta ei uskalla liikoja hehkuttaa vielä kun mikään ei ole varmaa.

Huomasin tuossa viikonloppuna kuinka paljon minulla oikeasti on vielä ongelmia itseni kanssa. Se pudottaa tosi kovaa maan pinnalle kun antaa itsensä sortua käytökseen, josta on yrittänyt päästä eroon. Pahinta on se, kun ei osaa oikein itsellensäkään selittää, että miksi näin tuli käyttäydyttyä. Tottakai tällaisesta episodista seuraa taas sankollinen itsesyytöksiä siitä, kuinka pitäisi tietää paremmin, kuinka kaikki työkalut on minulle annettu sitä varten, jotta käyttäisin niitä.

Mistä sitten oli kysymys? Noh: Minun poikakaverini on ihminen joka tykkää harrastaa ja niihin harrastuksiin sitten kuluu vapaa-aikaa tietenkin suht paljon. Itse kun olen vain kotona, enkä oikein harrastakkaan mitään niin välissä tuntuu, että meidän yhteinen aika jää tosi vähäiseksi. Olen sitten viimeaikoina kehitellyt siitä itselle päähänpinttymän, että varmaan se hellu ei vaan halua viettää aikaa minun kanssa, kun aina olisi kaikkea muutakin tekemistä ja menoa.

Lauantaina sitten sain sellasen pienimuotosen "hermoromahuksen" sen asian suhteen, koska en TIETENKÄÄN pystynyt tai uskaltanut ottaa asiaa puheeksi ennenkuin olin ihan raunioina tuon asian suhteen. Olin kovasti odottanut viikonloppua, että saataisiin viimeinkin yhdessä tehdä jotain kivaa, tai vaikka edes vain olla. Noh, lauantai aamu kun valkeni, niin hellulla olikin sovittuna ylimääräiset venytystreenit, siellä meni aamupäivä, sitten hän oli sopinut menoa kaverinsa kanssa ja neljältä olikin toiset ylimääräiset treenit ja illalla hellu halusi viettää aikaa kavereittensa kanssa. Noh minähän pahoitin moisesta mieleni, mutta olin vakaasti päättänyt, että en puhu asiasta mitään, koska olen kuitenkin ihan aidosti onnellinen siitä, että toisella riittää mielekästä tekemistä, on harrastuksia ja että välissä ollaan kavereidenkin kanssa. Sitten kun toinen tietenki huomaa, että nyt joku painaa mieltä ja pakottaa puhumaan, niin en saa aikaseksi ku sellasen hysteerisen itkukohtauksen josta ei ota mitään tolkkua.

Tämäki asia olis ollu niin paljon helpommin hoidettavissa, kun olisin vain uskaltanut ottaa asian puheeksi, ennen kuin olin jo ihan psyykannu itseni sellaseen mielentilaan, että olin aivan hysteerinen. Ja kun kuitenkin tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän vallan mainiosti sen, että kun vain saan asiat puhuttua niin oma olo helpottaa heti tosi paljon. Varsinkin kun kyse ei ollut mistään maata kaatavasta asiasta, minun olisi pitänyt pystyä sanomaan toiselle, että:"Hei, minusta tuntuu, että meillä on kovin vähän yhteistä aikaa nykyään, voiskohan asialle tehdä jotain". Niin helppoa se olis ollu. Vaan minä järkeilin sen tässä vammapäässäni siten, että toisen pitäisi osata lukea ajatuksia ja tietää miksi minulla on paha olla. Ja ku tiedän sen itsekkin, että eihän se toinen voi tietää jos en itse puhu, jos en kerro.

Mulla on lisäksi sellanen ongelma, että tuo puhuminen yleensäki on minulle niin vaikeata, että teen siitä itelleni hirveän mörön. Valmistaudun aina siihen, että toinen hyökkää minua vastaan tai jyrää minun mielipiteen. Joten kasaan itelleni hirveät paineet jo siitä pelkästä puhumisesta, vaikkei asia olis mitään vakavaa edes. Yleensä siinä vaiheessa ku yritän alkaa puhumaan niin jännitän jo niin paljon, että soperran ihan sekavia ja itken. Eli siis minun kanssa puhuminen on sitä, että mie itkeä soperran enkä pysty pysymään rauhallisena ja puhumaan niinko aikusen ihmisen pitäis pystyä tekemään.

*huoh* No me saatiin asia puhuttua halki kuitenki loppujen lopuksi ja olin taas yli analysoinut kaiken pienen pääni sisällä, tottakai. Olo helpotti kyllä heti ja jäin pohtimaan tuota omaa käytöstä. Varmaan osittain tuo käytös kumpuaa sieltä lapsuudesta, sillä yleensä oli ihan sama mitä äidille sanoi, aina viina vei voiton. Yleensä pyynnöt, toiveet ja anelut kaikui kuuroille korville. Minun ajatusmaailma toimii näköjään yhä sillä tavoin, että vieläkin ajattelen että nuo minun pyynnöt ja toiveet kaikuu kuuroille korville. On hämmentävää tajuta yhä uudelleen, että minunkin mielipiteillä on arvoa, niin helposti jumitun siihen menneeseen mielikuvaan itsestäni arvottomana, äänettömänä, näkymättömänä ihmisenä jonka elämää määrää joku muu kuin minä itse. 

" Alkoholismi on vahvempi kuin hyvät aikomukset ja rakkaudentäyteiset toiveet"- Rohkeutta muuttua s.97

Koen tärkeänä elämässäni sen, että pystyn miettimään menneisyyttäni silti itsesäälissä piehtaroimatta. Vaikka muistelen paljon lapsuuteeni ja nuoruuteni liittyviä asioita ja vaikka ne asiat eivät ole iloisia tai onnentäyteisiä niin silti yritän pysyä optimistisena tulevaisuuteni suhteen, yritän etsiä aioita joista voisin ottaa opikseni. Ei ole helppoa opetella uutta käyttätymismallia kun entistä käyttäytymismallia on tullut opeteltua ja harjoitettua ikuisuus. Tiedän, että toisinaan käyttäydyn kuin mikäkin sekopää ja tottakai se saa oman oloni epämukavaksi. Minulla on nykyään työkaluja muuttaa käytöstäni, mutta vaikka tiedostankin omat ongelmani, niin se ei aina tarkoita sitä, että osaisin toimia "oikein", joskus retkahdan vanhoihin käyttäytymismalleihin ja noina hetkinä olen onnellinen siitä, että läheisriippuvuudessa retkahdukset ovat sallittuja. Virheistä kun yleensä oppii kaikista eniten.

Vaikka tuollaisen retkahduksen jälkeen mieliala ei ole mikään paras mahdollinen niin silti täytyy sanoa, että olin onnellinen siitä, että ensimmäistä kertaa olen parisuhteessa jossa toinen osapuoli kuuntelee minua ja ottaa minut vakavasti. Tajuan sen, että minä itse luon itselleni ongelmia murehtimalla ja analysoimalla jokaista sanaa tai tekoa. Toivon, että löydän itsestäni lisää vahvuutta ottaa rohkeammin puheeksi minua huolettavat asiat, sillä huomaan vihdoin, että joku kuuntelee minua ja antaa arvoa sille mitä sanon tai teen. Loppujenlopuksi nytkään ongelma ei oikeasti ollut se, ettemmekö viettäisi aikaa yhdessä tarpeeksi. Vaan ongelmani oli se, että koska itselläni ei tässä elämäntilanteessa ole juurikaan mielekästä tekemistä, niin takerrun niihin yhteisiin hetkiin entistä tiukemmin sen sijaan, että yrittäisin hankkia itselleni jotain muutakin mielekästä tekemistä kuin ne yhteiset hetkemme. 

"Älä huolestu kasvusi hitaudesta. Huolestu vasta, jos kasvusi pysähtyy kokonaan." -Kiinalainen sananlasku

Nykyään osaan olla itselleni armollinen ja tajuan, että lähes kahdenkymmenen vuoden ajan opeteltua käyttäytymismallia ei muuteta vuodessa, eikä kahdessakaan. Pienin askelin, pikkuhiljaa opettelen uutta käyttäytymismallia, välillä retkahdan, mutta silloin pyrin muistamaan, että minäkin olen vain ihminen. Jatkan eteenpäin, koska katsoessani taaksepäin näen vain sen, kuinka väsynyt olin silloiseen elämääni. 

 "Minun ei tarvitse päättää, miten nopeasti muutan vanhoja tottumuksiani ja ajattelutapojani. Jo se riittää alkajaisiksi, että vanhat käytöstapani ovat minusta vastenmielisiä. Muuttuminen onnistuu vasta, kun olen siihen valmis. Uskon tietäväni, kun on aika toimia." -Rohkeutta muuttua  s.221