Uskaltauduin eilen jakamaan tämän blogin tuolla somessa ja yhelle päivälle pompsahti lähes 300 sivulatausta, ihan kertakaikkisen huimaa! On toki silti pelottavaa jakaa omaan elämään liittyviä henkilökohtaisia asioita kaikkien nähtäväksi mutta olen tosi iloinen siitä että tutut, ystävät ja perhe ovat kaikki suhtautuneet positiivisesti. 

Aiemmin en olisi ikinä uskaltanut jakaa tätä blogia, saati kirjoittaa ja tallentaa julkiseksi. Jokuhan olisi vielä voinu lukea tämän tekstin ja ajatella jotain pahaa minusta. Niin minun pää toimi ennen, murehdin sellasia asioita joihin en voinut millään tavalla itse vaikuttaa. Ja tuo murehtiminen on vielä nykyäänki yks sellasista asioista johon sorrun tosi helposti mutta onneksi tuo hellu muistaa aina realisoida minua, että se murehtiminen ei auta YHTÄÄN mitään! Ennen saatoin esimerkiksi herätä aamulla ja lähteä ajamaan töihin samalla murehtien sitä josko tänään jään esim. rekan alle tai tapahtuu jotain muuta yhtä kamalaa. Tiedän, ihan hullua.

Mutta se on tuolla syvällä pään sisällä se murehtiminen, sekin on opittu tapa tuolta lapsuudesta. Lapsella kun ei ole samanlaista kykyä käsitetellä asioita ja tehdä asioille jotka huolettaa jotain. Lapsi on riippuvainen niistä ympärillä olevista aikuisista joiden pitäisi huolehtia siitä lapsesta. Ja kun lapsi ei osaa tai pysty toimimaan niin se lapsi tyytyy murehtimaan, murehtimaan sitä, että onko äidin juominen oma syy, sitä että tuleeko äiti kaupasta kotiin tänäänkään tai sitä, että onko pienemmät sisarukset saaneet ruokaa viikonloppuna kun itse on ollut oman isänsä luona. Ja lapsenhan ei kuuluis joutua miettimään tuollasia tai huolehtimaan sisaruksistaan tai äidistään, loppujenlopuksi siitä murehtimisesta tulee jonkinlainen selviytymiskeino elämässä. Yhtäaikaa kuitenkin esitetään asioiden olevan hyvin ja pidetään kulisseja pystyssä,pysytään reippaana ja iloisena.

Olen koko aikuisikäni jossitellut ja murehtinut murehtimasta päästyäni, olen oikein ruokkinut omia pelkojani ja ahdistustani. Vuosi sitten tajusin kuitenkin tuon murehtimisenkin olevan osa omaa läheisriippuvuuttani. On helpompi jättää tekemättä asiat joista ei ole ihan varma tai jotka pelottavat, koska silloin todennäkösimmin ei tule pettymäänkään eikä satuta itseään.

Viimesen vuoden aikana olen kuitenkin saanut  lisää rohkeutta  tehdä asioita, olen esim. 5 vuotta haaveillut muuttavani pois Rovaniemeltä ja nyt vasta viimesen vuoden aikana sen uskalsin tehdä. Muuttaminen vieraalle paikkakunnalle ei ollut läheskään niin kamalaa kuin olin kuvitellut, olin pelännyt kaikki nämä vuodet ihan turhaan. Ja kun uskaltautuu pikkuhiljaa tekemään asioita joita on ennen pelännyt niin löytää aivan uusia puolia itsestään!

Tuo rohkeus mitä itsestään alkaa löytämään ei ole mitään suurta ja maatakaatavaa rohkeutta, toisena päivänä se voi olla rohkeutta sanoa "ei" jollekkin ihmiselle. Ennen olisin myöntynyt oikeastaan mihin vain. Se tarve miellyttää muita oli jotain aivan käsittämätöntä!! Vaikka jotain ei olisi edes halunnut tehdä niin siihen suostui kuitenkin koska jollain tavalla koki siten saavansa enemmän hyväksyntää. Sen jälkeen kun olen oppinut kieltäytymään asioista olen menettänyt muutamia ihmisiä elämästäni, jotka eivät  kestäneet sitä, että löysinkin jostain rohkeutta kieltäytyä ja laittaa vastaan. Onneksi tajuan nyt, että sellaiset ihmiset eivät olleet ansainneet paikkaansa elämässäni. Mutta se rohkeus, tänään se on rohkeutta kirjoittaa tätä blogia, huomenna se voi olla rohkeutta tehdä jotain muuta mitä olen ehkä salaa sisimmässäni toivonut vielä joskus uskaltavani.

Rohkeutta muuttua kirjasta:

 30 tammikuuta

Päivän mietelause: Vanhat pelot eivät enää rajoita minua. Siksi voin tehdä sen, mikä minusta on oikein. En noudata jokaista ehdotusta enkä ota vastaan jokaista tarjousta. Punnitsen vaihtoehtoja. Valitsen sen mikä on minulle parasta.

Rohkeus  on vain niin  kertakaikksen tärkeää etten voi sitä tarpeeksi edes painottaa! Se on niin tärkeää siksi, että elämänsä suuntaa ei pysty muuttamaan jos ei ensin löydä rohkeutta tehdä sitä. Ja kaikilla meillä sitä rohkeutta on, joillaki meistä se pitää vain kaivaa hieman syvemmältä.

Ja mitä tuohon murehtimiseen tulee niin on hyvä aina muistuttaa itseään siitä, että murehtiminen ei auta mitään eikä muuta asioita, koska jostain syystä me ihmiset sorrutaan tuohon murehtimiseen niin helposti.

Jos kuitenkin on vaikeaa luopua siitä murehtimisesta niin voi sillä hetkellä, kun murehtii jotain joutavaa kääntää ajatuksensa johonkin muuhun, tai kylmän rauhallisesti käydä läpi ne seikat jotka huolettavat ja kohta kohdalta listata mitä niille olisi tehtävissä, pian huomaa että harvoin niille murehtimisen aiheille on edes mitään todellista syytä tai tarvetta.

Toki on olemassa ns. "tervettä" murehtimistakin ja se on ihan OK, puhun tässä nyt tuosta sairaanloisesta murehtimisesta johon itse syyllistyn toisinaan. 

Kerroin alussa että ennen en olisi ikinä uskaltanut jakaa tätä blogia, koska olisin pelännyt sitä mitä ihmiset ajattelevat. Pelkäänkö yhä muiden mielipiteitä? Toki pohdin itsekseni mitä muut ajattelevat, en kuitenkaan murehdi asiaa ja ennemminkin voisi sanoa että olen sinut sen asian kanssa että kaikkien mieleen tämä blogi ei ole. Maailmani ei enää murene palasiksi jos joku ei pidäkkään siitä mitä sanon tai kirjoitan. Pitkän matkan olen siis jo kulkenut eteenpäin tuosta pelokkaasta ja äärimmäisen miellyttämisenhaluisesta ihmisrauniosta joka vielä vuosi sitten olin.

"Murehtiminen ei poista huomispäivän ongelmia, mutta kylläkin hävittää tämänpäiväiset voimat" - A.J Cronin

Ps. Hyvää St. Patricin päivää!