On ollut palkitsevaa seurata blogini saamaa vastaanottoa ja on erityisen jännittävää seurata ihmisten reaktioita aina kun he ovat lukeneet uusimman postaukseni. Yksi ihminen kiittelee kuinka hienosti osaan kirjottaa, toinen kommentoi löytävänsä paljon läheisriippuvaisia piirteitä myös itsestään, kolmas ei saata lukea tekstejäni ollenkaan. On hienoa huomata kuinka paljon tunteita tekstini herättävät, sillä itse koen, että tunteet ovat tie ihmisten sydämiin. Kyllä se aina hienoisen riemunpilkahduksen ja lämmön tuo omaan sydämeen kun joku kertoo, että aikoo ehdottomasti jatkossakin lukea blogiani.

Itselleni on ollut erittäin antoisaa kirjoittaa tätä blogia, olen löytänyt ihan uudenlaisen mielenrauhan näiden tekstien myötä. Yleensä kun alan pohtimaan seuraavaa aihetta, niin otan Rohkeutta muuttua kirjan käteeni, selailen sitä pohdiskellen samalla aihetta joka koskettaisi itseäni mahdollisimman paljon. Tänään katseeni osui yksinkertaiseen mietelauseeseen:

"Kun tarpeeksi pitkään kohtelen itseäni arvokkaana ihmisenä, alan uskoa, että se on totta."

Kuinka surullisen kaunis tuo yksi pieni lause olikaan, silti sisältäen niin valtavan latauksen juuri sitä läheisriippuvaisen tuskaa omasta olemassaolostaan. Luulisi, että jokainen ihminen tietää miltä tuntuu olla arvokas ja ainutlaatuinen? Ikävä kyllä läheisriippuvaisen elämässä on hyvinkin tavallista pitää itseään kynnysmattona, ihmiset tulevat ja menevät, pyyhkivät jalkansa sinuun ja sinä vain hymyilet omaa alistunutta hymyäsi, koska: "kaikki on ihan hyvin".

Ihmisen joka on menettänyt jo kaiken oman arvon tunteensa on hyvin vaikeaa yrittää ponnistaa ylöspäin, huono itsetunto ei siinä erityisesti auta. Kaikkia pitäisi miellyttää ja kaikin tavoin pitäisi yrittää olla täydellinen. Muita ihmisiä kohtaan läheisriippuvaiselta löytyy usein loputtomasti empatiaa, mutta itseään kohtaan ollaan usein hyvinkin raadollisia ja tiukkoja, sen mitä toiselle antaisi ilomielin anteeksi on omalla kohdalla täysin ylitsepääsemätön munaus ja katastofi.

Tuosta itsensä ainaisesta piiskaamisesta on hyvin hankalaa yrittää oppia eroon. Joku saattaa ajatella, että eihän sitä pääse koskaan elämässä eteenpäin jos ei piiskaa itseään ja vaadi aina parasta. Se on totta, mutta läheisriippuvaisen elämässä tuo itsensä piiskaaminen on ihan järjettömissä mittapuissa, kieritään valtavissa itsesyytöksissä jatkuvasti ja ihan kaikesta. Ja koska omat vaatimukset itseä kohtaan ovat ihan taivaissa niin tottakai on mahdotonta vastata niihin vaatimuksiin. Siitä syntyy lisää itsesyytöksiä ja pahaa oloa.

Läheisriippuvainen hakee yleensä lähes epätoivoisesti muiden ihmisten hyväksyntää tajuamatta sitä, että ensin hänen pitäisi hyväksyä itse itsensä. On täysin yhdentekevää mitä muut ajattelevat, koska niinkuin yllä sanotaan: jos itse kohtelen itseäni arvokkaana niin alan pikkuhiljaa uskoa sen olevan totta. Emme voi laskea kenenkään muun kuin itsemme käsiin niinkin tärkeää asiaa, kuin sitä kuinka arvokkaaksi itsemme tunnemme.

Itse peilasin ennen muiden ihmisten reaktioita, määrittelin niiden reaktioiden mukaan itseni. Olin ennen todella kova meikkaamaan, en pystynyt lähtemään edes kauppaan meikkaamatta. Kuvittelin aina meikkaavani jotta ihmiset pitäisivät minua kauniina, jotta voisin itsekin pitää itseäni kauniina. Meikki kuitenkin toimi naamiona minun ja muiden ihmisten välillä, en halunnut kenenkään näkevän sisintäni koska en itsekkään halunnut nähdä sitä sekasortoa ja epävarmuutta. Häpesin todella paljon itseäni, anteeksipyytelin omaa olemassaolemistani. Henkisesti olin ihan loppu siihen oravanpyörään johon itseni laitoin, päivästä toiseen piiskasin itseäni siitä kuinka huono ihminen olin, kuinka lihava olin, kuinka ruma olin, kuinka laiska olin jne. Noita ajatuksia kuvaa hyvin ote Irinan kymmenen kirosanaa kappaleesta:

"samaa pirun ympyrää 24/7
johan tässä lähtee järki
sukellus kurimukseen jonka nieluun hukkuu
vaikka myrskyn riskit tiedettiinkin
mun täytyy olla masokisti mielipuoli
kun oon vapaaehtoisesti tässä"

Kun ihmisen sisin on yhtä sekasotkua niin on hyvin vaikeaa lähteä etsimään hyväksyntää itselleen. Läheishoidossa meitä pyydettiin ensimmäisellä "tunnilla" kirjoittamaan yhdelle lapulle neljä hyvää asiaa itsestämme ja toiselle lapulle neljä huonoa asiaa itsestämme. Kuinka ollakkaan kaikki keksivät hyvin nopeasti huonot asiat, hyvien löytäminen tuotti kaikille vaikeuksia. Ohjaajamme keräsi laput joissa oli huonot asiat, repi ne silpuksi ja pyysi meitä jatkossa kirjoittamaan joka päivä yhden hyvän asian itsestämme paperille. Olin ihan kauhistunut siitä, että ohjaajamme kehtasi mennä ja repiä minun huonot puoleni!! Ne asiat joihin oikein kietouduin itsesyytöksissäni, ne joilla oikeutin pahan oloni. Hän meni ja repi ne, ei edes lukenut, repi vain ja heitti pois. Kuinka virkistävää ja vapauttavaa. Eiväthän ne huonot asiat sillä tavoin minusta poistuneet, mutta mielikuvaharjoitteena se toimi oikein hyvin!

Tuo harjoitus on jäänyt erityisen hyvin mieleeni koska se oli niin yksinkertainen mutta silti niin loistava. Löytäisin itsestäni huonoja puolia ja vikoja loputtomasti, mutta nykyään yritän keskittyä niihin asioihin joissa olen hyvä ja joista pidän itsessäni. Itsensä hyväksyminen, rakastaminen ja oman itsetunnon nostattaminen on pitkä ja kivinen tie, mutta vähitellen olen oppinut hyväksymään sen ihmisen joka peilistä katsoo takaisin.

Me olemme jokainen ainutlaatuisia ja arvokkaita omana itsenämme, on liian helppoa unohtaa arvostaa itseään tai kiittää itseään silloin kun on onnistunut jossain. Liian usein vertaamme itseämme toisiin ja tunnemme itsemme huonoiksi tai riittämättömiksi. Kaikissa meissä on asioita joista emme pidä, joita voimme jopa hävetä tai vihata. Mutta kun opimme elämään niiden asioiden kanssa joista emme itsessämme pidä (ehkä jopa kirjoittamaan ne ylös, repimään ja heittämään pois) niin elämä on paljon helpompaa ja antoisampaa.

"Jos emme muuta suuntaa, tulemme todennäköisesti sinne, mihin vanha suunta vie" -Muinaiskiinalainen sananlasku