Ajattelin kirjoittaa aiheesta josta minulta oikein erikseen pyydettiin postausta, eli äitini raitistumisesta, sen jälkeisistä tuntemuksista ja peloista. 

Jotta tajuaisitte asian vakavuuden ja sen, kuinka syvällä äitini oikeasti jo oli ennen raitistumistaan, niin kerron teille hieman yksityiskohtia menneisyydestäni. Kerron näitä asioita jotta pystyisitte tajuamaan kuinka vaikeaa oli kuvitella, että äitini saisi vielä otteen elämästään.  

Vuosituhannen vaihteessa äitini on vastikään eronnut silloisesta miehestään, eli pienempien sisarusteni isästä. Hän jäi neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Siihen asti äidin juominen oli ollut jollain tavalla hillittyä, vaikkakin viikonloput menivät juodessa. Yksinhuoltajaksi jäätyään alkoi kuitenkin äidin elämä pikkuhiljaa livetä enemmän ja enemmän alkoholin pariin. 

Pienemmät sisarukseni olivat tuolloin molemmat alle kolmivuotiaita, ensin me lapset jäimme keskenään yhdeksi illaksi, sitten useana iltana viikossa, joskus äiti oli hukassa päiväkausia. Yleensä äiti sanoi lähtevänsä kauppaan tai kioskille, vaikka oikeasti hän suuntasi lähimpään kapakkaan.  Jossain vaiheessa joku aikuinen jossain huolestui ja meidät lapset huostaanotettiin. Tilanteen rauhoituttua saimme kuitenkin palata kotiin äitimme luokse. Tilanne kuitenkin huononi entisestään ja äidin juominen muuttui aina vain rankemmaksi ja pakonomaisemmaksi, hänen maksansa veteli viimeisiään ja hänet jopa kiidätettiin kerran maksaleikkaukseen, johon hän ei kuitenkaan suostunut koska operaation vaatimuksena oli täysraittius. Edes tuo ei äidin juomista vähentänyt saati hidastanut. Me lapset olimme evakossa milloin kenenkin sukulaisen tai tuttavan luona koska äiti saattoi olla kadoksssa  useita päiviä, muutaman kerran jopa pari viikkoakin.

Lopulta meidät lapset huostaanotettiin toisen kerran ja sijoitettiin Lapin ensi- ja turvakodille pidemmäksi aikaa. Sieltä minä ja isosiskoni muutimme oman isämme luo ja pienemmät sisarukset oman isänsä luo toiselle puolen suomea. Voitte vain kuvitella kuinka vaikeaa aikaa tuo oli teini-iän kynnyksellä olevalle nuorelle naiselle, äiti ei halunnut meitä enää luokseen, hän koki ettei hänellä ollut voimia olla meidän kanssamme. Lisäksi meidät lapset erotettiin toisistamme vasten tahtoamme. Vielä nykyäänkin nousee pala kurkkuun aina noita aikoja muistellessa, niitä tuntemuksia ei pysty edes kuvailemaan, oli niin paljon vihaa ja hämmennystä pienessä ihmisessä.

Kun äidillä ei ollut enää meitä lapsia vaikuttamassa hänen elämäänsä niin alkoi juominen olla lähes jokapäiväistä, äidin elämä koostui alkoholista ja huonoista parisuhteista, hengenlähtö oli todella lähellä useammin kuin kerran. Vain yhdesti noiden vuosien aikana äitini oli katkaisuhoidossa, tuloksetta tosin. 

Vuoteen 2009 mennessä olin täysin menettänyt toivoni äitini suhteen, hän oli pettänyt luottamukseni aina uudelleen ja uudelleen. Alkoholismi ohjasi täysin hänen elämäänsä, takana oli lähes kymmenen vuoden alamäki. Siitä äidistä joka minulla oli joskus ollut ei ollut jäljellä enää juuri mitään. Usein puhelimen soidessa odotin jonkun soittavan että nyt äiti on juonut itsensä hengiltä tai saanut puukosta. 

Kaikki kuitenkin muuttui kun isosiskoni sai ensimmäisen lapsensa, äitini lupasi olla hänelle tukena ja apuna, sen sijaan hän juhli kuukauden varpajaisia vauvan synnyttyä. Siskoni asetti äidille ehdot, joko hän lähtee hoitoon tai ei enää koskaan näe häntä eikä lapsenlastaan. Äitini suostui lähtemään hoitoon ja siskoni vei hänet kuuntelemaan Avominnen infoluentoa. Se infoluento kolahti äitiini TODELLA KOVAA. Kyseisessä infossa käsitellään alkoholismia sairautena, aivojen kemiallisena riippuvuutena. Siitä hetkestä alkoi äitini ja Avominnen yhteinen taival joka jatkuu yhä tänäkin päivänä, sillä nykyään äitini työskentelee päihdetyöntekijänä kyseisessä firmassa.

Palatakseni asiaan ja omiin tuntemuksiini: ensiksikkin olin todella onnellinen siitä että äitini suostui lähtemään hoitoon vaikka sisimmässäni olin valmistautunut jo pettymään. En hetkeäkään jaksanut uskoa että äitini myöntäisi olevansa alkoholisti jolla on ongelma, mutta toisaalta ymmärsin että jonkin asteista nöyrtymistä ja ongelman tiedostamista oli vaatinut sekin, että hän suostui lähtemään edes kuuntelemaan infoa. Yhtäkaikki päätin tukea äitiä parhaani mukaan, koska äiti on aina äiti, oli sitten kuinka kamala äiti tahansa.

Äiti aloitti hoidon Avominnessä, ensimmäiset viikot olivat vahtimista ja paapomista, ettei vain äiti ratkeaisi juomaan. Aina kun soitti äidille niin yritti kuunnella äänestä onko hän juonut, kylässä käydessään yritti salaa tutkia kaapit piilopullojen varalta. Kuukausien myötä luottamus pikkuhiljaa kasvoi vaikka aina se retkahtaminen pyöri mielessä, entä jos kuitenkin käy niin? Näin öisin unia joissa äiti oli humalassa, varmaankin se oli alitajunnan keino yrittää varoittaa luottamasta liikaa, ettei tulisi satutetuksi jälleen kerran. Isosiskoni ja minä osallistuimme Avominnen läheisille tarkoitettuihin ryhmiin ja läheishoitoon, itse jätin hoidon kuitenkin kesken koska en vielä tuolloin kokenut olevani millään tavalla läheisriippuvainen (Voi kuinka paljolta surulta ja mielipahalta olisinkaan voinut itseni säästää...)

Ensimmäisen vuoden aikana äitiäni koeteltiin todella rankasti, hänen selkänsä oireili todella rajusti ja pappani eli äidin isä myös kuoli tuon ensimmäisen vuoden aikana. Silti äiti vain porskutti menemään, eikä lannistunut. Itse aloin tajuta asiaa todeksi vasta silloin kun juhlimme ensimmäistä raitista vuotta äidin kanssa.

Tärkein asia jonka itse opin tuon äidin hoidon aikana oli se, että kyse ei koskaan ollut siitä, etteikö äiti olisi meitä lapsia rakastanut tai halunnut luokseen. Se juova alkoholisti siellä pään sisällä oli vain liian voimakas, riippuvuus oli liian vahva. Itsekkin päihdetyötä tehneenä ymmärrän alkoholismia nykyään paljon paremmin kuin nuorempana, tajuan siihen liittyviä tekoja paremmin. Ymmärrän nyt, että alkoholisti ei ole sen heikompi kuin kukaan meistä, hän on sairas, hänellä on riippuvuus. Riippuvuus jota on vaikea myöntää ja kohdata siihen liittyvien yleistyksien vuoksi, riippuvuus joka jatkuessaan tuhoaa koko elämän ja kaiken rakkaan ympäriltä.

Pelko äidin retkahtamisesta kulkee varmasti aina sydämmessä mukana, mutta nykyään en mieti sitä päivittäin, en edes viikottain tai kuukausittain. Luotan äitiin ja uskon että hänen työnsä, siihen liittyvä vertaistuki ja työnsä tulosten näkeminen auttavat häntä tavallaan käsittelemään omaa menneisyyttään ja pysymään raittiina. Kannan äidin alkoholismin seurauksia itsessäni, sisälläni ja hyväksyn senkin. Nykyään minulla on työkaluja elää tämän läheisriippuvuuteni kanssa ja se on pitkälti äidin ansiota. 

"Menneet ovat menneitä. Tulevaa kuukautta ja vuotta ei vielä ole. Meillä on vain tämä pikkuriikkinen hetki nykyisyyttä." -Mahmud Shabistari