Tässä on ihan kirjoittaminen jäänyt taka-alalle pariksi päiväksi, kun olen ollut reissun päällä. Kävin nimittäin viikon verran perhettä ja ystäviä moikkaamassa Rovaniemellä. Siellä asiat oli ennallaan, äiti painoi kovasti töitä ja nuoremmat sisarukset olivat niin teinejä kun teinit vaan voivat olla.

Aiemmin en siis muistanut mainita, että äitinihän sai nuorempien sisarusteni huoltajuuden takaisin n. puolitoista vuotta sitten ja siitä asti nuoremmat sisarukset ovat asuneet äidin kanssa Rovaniemellä. Usein mietin sitä, että miten äitini jaksaa, koska ei ole todellakaan helppoa päälle nelikymppisenä yhtäkkiä vaihtaa vapauttaan kahden teini-ikäisen yksinhuoltajuuteen. Nostan kyllä äidilleni hattua siitä hyvästä, että hän tekee parhaansa ja onnistuu siinä hyvin. Tuntuu hyvältä, että meidän pieni perhe on taas koossa ja uskon, että se on äidillekkin yksi suurimmista saavutuksista raitistumisensa myötä.

Hieman erakkoimaisen luonteeni vuoksi elämässäni ei ole montaa läheistä ystävää, mutta viime viikon sain onneksi nauttia oman parhaan ystäväni seurasta. Hän on lisäksi ainoa ystävä joka minulla on ollut lapsuudestani asti. Hän on siis nähnyt vierestä kaikki omat kompurointini ja takelteluni ihmisuhteissa, vaikeudet itseni  ja äitini kanssa. Hän on ollut läsnä kaikessa mitä elämässäni on tapahtunut ja silti pysynyt aina vierelläni ja ollut tukenani. Haluankin kiittää tätä ystävääni ja kertoa, että tapahtui elämässäsi mitä tahansa, niin minäkin olen sinun tukenasi, olet rakas ja arvostan sinua ihan suunnattoman paljon!

Rakkaudentunnustuksista onkin hyvä palata vakavempiin aiheisiin. Tänään ajattelin kirjoittaa aiheesta joka yllättäen nousi pari päivää sitten mieleeni. Tuo ajatus on vahvistunut sitä mukaa ja olen oikein odottanut sormet syyhyten, jotta pääsen kirjoittamaan. Hieman jopa katkerana olen miettinyt tätä aihetta... Eli: pohtinut läheisriippuvuutta ja sen aiheuttamia reaktioita muissa ihmisissä.

Tämä aihe siksi, koska sanan "läheisriippuvuus" energia on ihan hirvittävän negatiivinen. Olen huomannut kuinka ihmiset yhdistävät tuon termin siihen, että olisin järkyttävän omistushaluinen ja mustasukkainen. Ihmisten kasvoilta voi oikein lukea kuinka he ajattelevat, etten päästä poikaystävääni silmistäni hetkeksikään tai olen ihan hirvittävän liimautuva ja kamala kaikin puolin. Näen heidän silmistään, kuinka he minua tuntematta jo säälivät poikaystävääni, koska tämä on mennyt valitsemaan läheisriippuvaisen kumppanikseen.

Omasta mielestäni läheisriippuvuudella ei ole mitään tekemistä mustasukkaisuuden tai omistushalun kanssa, ainakaan omalla kohdallani en ole moista huomannut. Läheisriippuvuudessa kun ei ole kyse tuosta nimenomaisesta LÄHEIS riippuvuudesta, ei olla riippuvaisia läheisyydestä tai yhdessäolosta. Toki läheisriippuvuudessakin ilmenemismuotoja on monia, usein läheisriippuvainen (varsinkiin ns. "vahvuuteen" sairastunut) haluaa kontrolloida kaikkea ja kaikkia, mutta siinäkään kysymys ei ole riippuvuudesta toiseen ihmiseen vaan siitä, että halutaan kontrolloida tilannetta, pitää langat omissa käsissä ja pysyä tilanteen herrana.

Läheisriippuvuudessa ominaista voi olla tietynlainen takertuvuus liittyen huonoon itsetuntoon ja epävarmuuteen. Menneisyydessäni oli parisuhteita joissa toinen osapuoli tietoisesti piti minua epävarmuudessa. Epävarmuuden avulla läheisriippuvaista voi pitää eräänalaisessa näkymättömässä hihnassa, minulla ainakaan ei ollut voimaa eikä rohkeutta kokeilla tikulla jäätä, joten tyydyin vain olemaan. Takerruin yhä enemmän siihen mitä minulle annettiin, vaikka epävarmuus söi minua sisältä. Yhtäaikaa kuitenkin pelkäsin, että jos kyseenalaistaisin asioita tai pitäisin puoliani niin menettäisin kaiken, sillä niin hataralla pohjalla minua tietoisesti pidettiin. 

On kamalaa elää parisuhteessa jossa itsellä ei ole minkäänlaista sananvaltaa siihen mitä tapahtuu. Toisena päivänä kaikki on hyvin, seuraavana päivänä vedetään matto jalkojen alta. Läheisriippuvaista on älyttömän helppo kontrolloida, koska yleensä vastapuoli tietää, että läheisriippuvainen ei ole se ihminen joka lähtee parisuhteesta, oli se kuinka huono tahansa. Kenenkään ei tulisi joutua elämään sellaista elämää ja olenkin niin helpottunut, että tuo kaikki on pelkkä muisto vain omalla kohdallani.

"Ai sä oot just sellanen ettet päästä sitä sun miestä silmistäs ja oot mustasukkanen ihan kaikesta?" No, ei se ihan noinkaan mene, nimittäin koskaan en ole ollut erityisen mustasukkainen tai kontrolloiva, en halua viettää jokaisen päivän jokaista hetkeä poikaystäväni kanssa, vaan arvostan omaa aikaa ja omaa tilaa.  Silloin kun en ole yhdessä poikaystäväni kanssa, niin en halua tietää hänen jokaista liikettään, en halua puhua tuntikausia puhelimessa. Yleensä soittelemme keskenämme vain sen verran, jotta tiedämme kaiken olevan kunnossa ja toivotamme hyvät yöt. Jos rakastaa toista ja luottaa toiseen estoitta niin ei mielestäni ole mitään tarvetta raportoida kaikesta.

On vaikeaa luoda kestävää parisuhdetta, kun tiedostaa omat ongelmansa ja vikansa niin vahvasti kuin esimerkiksi minä. Olen loputtoman kriittinen itseäni kohtaan ja analysoin kaikkea ihan liikaa, haen asioista merkityksiä joita ei ole edes olemassa. Mutta ainakaan minun ei käy sääliksi kumppaniani siksi, että hän on parisuhteessa minun, läheisriippuvaisen kanssa. Voin ihan hyvällä omatunnolla todeta olevani "täyspäisempi", kuin moni ns. onnellisen ja tasapainoisen lapsuuden elänyt ikätoverini.

Vaikken aina olekkaan helpoin mahdollinen kumppani, niin onnekseni voin todeta että vaikka olen läheisriippuvainen, niin silti en ole LÄHEIS RIIPPUVAINEN. Annan toiselle ihmiselle hänen tarvitsemaansa tilaa ja aikaa. Kanssani voi nykyään jopa keskustella järkevästi, toisinaan olen toki hieman herkkänahkainen ja vedän herneen nenään jos toinen sanoo asian väärällä äänenpainolla. Mutta yleensä tajuan pian itsekin kuinka naurettavasti käyttäydyn ja pyydän anteeksi.

On ikävää tietää että ihmisillä on vahvoja ennakkoluuloja minuakin kohtaan, läheisriippuvuutta pidetään huonona asiana jota hyssytellään ja nolostellaan. Kysytään, että: "Miten sä kehtaat kaikille kertoa tollasta". Noh, kehtaan koska liian moni elää tämän asian kanssa. Liian moni on niinkuin minä aiemmin, eli he eivät edes tiedä tai tajua mikä heidän elämässään on pielessä. Parisuhteet eivät onnistu ja ihmissuhteet muutenkin ovat hankalia, elämä on suoriutumista, eikä mistään mitä tekee saa täyttä tyydytystä, vaan aina kokee olevansa jollain tavalla huono ja rikkinäinen. 

Löysin hienon kohdan taas tuolta rohkeutta muuttua kirjasta: "Al-Anonissa opimme, että olemme yhtä sairaita kuin salaisuutemmekin. Ellemme kerro niistä, jäämme niiden vangiksi." -Rohkeutta muuttua s.47

Juuri tuota ajan takaa, vaikka menneisyydessäni on asioita joita häpeän, kadun ja vaikka välillä tunnen pelkoa kertoa ajatuksiani, niin jos pidän nuo salaisuudet sisälläni niin ne myrkyttävät minut ja elämäni. Minä en häpeä enkä nolostu siitä millainen olen, läheisriippuvuus on osa minua. En ole itse elämääni valinnut, mutta ainakin nykyään pystyn elämään sitä valitsemallani tavalla. Aina ei ole helppoa, mutta ei elämän kuulukkaan olla!