Huhhuh. Ja ANTEEKSI!!! Nyt on kyllä meikäläisellä jääny blogin pitäminen vähän turhan pitkäksi aikaa! Minun elämässähän on tapahtunu kaiken näköstä tässä menneiden kuukausien aikana ja olen vähän uskotellu itelleni olevani liian kiireinen kirjottamaan tänne. (joo tiedetään, ei pitäs olla niin kiireinen enkä mie oikeasti ookkaan) Oon mie kahesti alkanu kirjottaan tänne, viimeksi ehkä tossa n.3vkoa sitten ja se yritys kaatu siihen, että sain tekstin kirjotettua ja aloin liittämään teille kuvaa tänne ja *puff* se katos koko tuotos ja murheen murtamana jätin asian roikkumaan taas kerran. No mutta tässä nyt siis ollaan, tammikuuta elellään. Meni joulut ja meni uudetvuodet ja tää neiti voi hyvin ja on, jos ei nyt täysissä sielun ja ruumiin voimissa niin ainaki melkein.

Kemissä on kämppä edelleen mutta rovaniemellä olen viihtynyt oikein mainiosti lähestulkoon kaiken aikani. Se koulu josta vasta hehkutin et heijjeee se alko, no kohta se jo LOPPUU??!! Mihin tää aika menee?? Tasan 2kk koulua jäljellä, sen jälkeen olen vapaa muuttamaan takasin rovaniemelle. Oi että! Hymynkare nousee huulille ku ees ajattelen asiaa! Tosin on tässä se loppurutistus vielä jäljellä, lopputyö, vika harjottelu, tutkintotilaisuus, tehtäviä. Ärgh, loppuukhan aika vielä keskenki!?

Mutta hei, mites teän elämässä? Edelliseen postaukseen oli muutamia kommentteja tullu, ihan mahtavaa kuulla että joku on oikeasti saanu avun näistä minun teksteistä! Ois mukava kuulla kuulumisia muiltaki pitkästä aikaa! Nyt oli korkea aika itelläki ottaa ns."kynä" kauniiseen käteen ja alkaa raapustamaan omia tuntemuksia ylös, koska se itsetutkiskelu on vähän jääny viimeaikoina. Ei silleesti erityistä tarvetta ole ollu, mutta toisaalta ei sitä saa unohtaakkaan. Oon niin pitkän matkan päässy eteenpäin siitä missä olen ihmisenä ollu etten missään nimessä halua ottaa takapakkia.

En ole oikeastaan mitään erityistä aihetta ajatellu ottaa tähän postaukseen, tämä on vähän tällanen kevyt hyppy takaisin satulaan, lisäksi minun rohkeutta muuttua kirja on kemissä ja itse olen rovaniemellä. Itse olen viime kuukaudet elänyt siinä mielessä rauhallista elämää, ettei ole juurikaan tullut "lähäröityä" :D Jos niin voi sanoa. Ymmärtänette varmaan?

No ehkä asia johon olen kiinnittänyt taas vaihteeksi huomiota on tuo lanka siellä, lanka täällä, kaikki langat mulla. Eli olen huomannut että yritän kontrolloida muiden elämää ja piettää kaikki ne samperin langat kourassa. Ei se mene tähän pieneen päähän ilmeisesti jakeluun, että riittäis jos pitäis edes ne omat langat vaan käsissään ja niitäkään lankoja ei tarvi aina niin tiukasti hallita ja tempoa. Se on kumma homma kuinka sitä ajattelee olevansa itse kykeneväisempi ratkomaan toisten elämän ongelmia ku se toinen itse. Yritän nyt vain kovasti pitää sen päässäni että se ei ole minun asia setviä eikä vatvoa muitten elämiä. Vaan ku mie niin helposti unohun miettimään muitten ongelmia, miksi, miksi minun pitää niitä miettiä? No ei minun tarvikkaan, muttako voi jos ja kun mie osaisin koko maailman murheet ja ongelmat ratkaista, oishan se ihanaa ja saisin varmaan rakkautta ja hyväksyntää osakseni jossa paistatella yllinkyllin!!

Kyllä mie itteäni toppuuttelen ja muistutan elämään tässä hetkessä, minun ei tarvi murehtia omaa elämääkään sinne 2kk päähän vaikka lähes päivittäin itseni yllätän niin tekemästä. Pienesti uppoan ajatuksiini ja oikein murehin olan takkaa, entä jos ei oo töitä, entä jos ei oo asuntoa, entä jos en ossaa, entä jos entä jos entä jos. Ok, saa olla realistinen ja terveesti puntaroida ja miettiä tulevaisuutta, hiukan ehkä murehtiakki. Mie olen murehtimalla murehtinu kaikki maholliset skenaariot jo pääni sisällä: Jospa pääsen töihin ja en tykkääkkään olla siellä? Entä jos pääsen töihin ja ne ei tykkääkkään minusta siellä? Entä jos pääsen töihin, millä mie kuljen sinne? Entä jos pääsen töihin ja mun kipeä lonkka kipeytyyki niin etten voi työskennellä? YMMÄRRÄTTEKÖ kuinka palion voi pieni ihminen murehtia??! Ja miksi tämän hullun lähärin pitää antaa itelleen siihen lupa? Nyt sille saa tulla stoppi, oon ihan riehaantunu taas ton asian suhteen. Mutta siis MUUTEN on lähäröinnit jääny vähälle, en jaksa oikeen muitakaan miellyttää ja muutenki oon hetkittäin aika paska jätkä. Jee hyvä minä!

Aatelkaapa te kaikki lähäri ystäväni siellä näyttöjen toisella puolella kuinka mahtavaa on kun voit vähät välittää siitä ettet jotain asiaa ehkä ihan tehnytkään niinkuin joku muu olisi halunnut? Kyllä on mahtavaa ja polleana voin hetken tuntea itseni oikein kovaksi tyypiksi, vain kompastuakseni seuraavaan ihmiseen joka minulta jotain pyytää. Aina ei voi onnistua, eikä aina tarvikkaan. Riittää kun voin kieltäytyä jostain silloin kun oikeasti itsestä siltä tuntuu. Mahtava tunne.

"Murehtiminen ei takas eilistä tuo.
Ja huominenki tulee vaan jos selvitään tänään.
Mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua.
Se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään.
"

Katkelma Elastisen uudesta tsipaleesta, jotenki nuo sanat vaan kolahtaa ja kovaa, ymmärtänette varmaan miksi. Niinhän se menee että me itse olemme itsemme pahimpia vihollisia. Ja kukas se kissan hännän nostaa jollei kissa itse, ei voi istua ja odottaa että joku muu tulisi ja ratkaisisi ne oman elämän ongelmat. Toki läheisriippuvuus on sellainen asia että moni ei sitä tajua sairastavansa ja avun hakeminenkaan ei ole helppoa. Suosittelen silti, että siinä vaiheessa jos ja kun omassa elämässä on jatkuvasti paha olla ja tuntuu ettei itse oikein edes kontrolloi omaa elämäänsä niin silloin kannattaa jotain kautta lähteä kuullostelemaan josko apua olisi saatavilla. Ja avun pyytäminen ja hakeminen on se vaikein askel, sitä hiljaa pohtii omassa päässään että onko joku vikana mutta kun sen sanoo ääneen ja myöntää tarvitsevansa apua, siitä tulee todellista. Mutta tietäkää, että elämä lähesriippuvuuden kanssa ei ole kunnon elämää, tai no olenhan minäki vieläki läheisriippuvainen mutta kyllä tämä elämä on nykyään niin paljon enemmän ku niinä vaikeimpina aikoina <3

Välillä (vaikken uskovainen olekkaan) tulee sellanen olo, että jollain tavalla täytyy olla siunattu ja jonku korkeamman voiman johdattaa elämässä eteenpäin koska aina vaikka kuinka elämä vastustais niin on se tunne ja tieto tuolla sydämmessä että kaikelle on syynsä ja asiat selviää. Kaipa se tunne ajaa elämässä eteenpäin ja antaa myös voimaa tavotella omia unelmiaan ja antaa uskoa siihen, että minä ansaitsen elämältä hyvää. Onni ei tule etsien, se tulee eläen ja itse olen sitä mieltä että ei se tule myöskään sormi suussa istuen ja odottaen vaan sen eteen on myös tehtävä töitä!

           tumblr_mg9prbUzjY1rs9omco1_500.jpg