Ensiksikkin haluan kertoa blogin nimestä hieman, ihan siksi, ettei kukaan ihmettele voimasanojen käyttöä.. Olen käynyt läheishoidon Avominne päihdeklinikalla alkuvuodesta 2013, eli n. vuosi sitten. Sieltä tutuksi tullut ns. tyyneysrukous on omalla kohdallani kiteytynyt tuohon tyyneyttä perkele lausahdukseen. 

"Suotakoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan". Siinä tyyneysrukos kaikessa komeudessaan, tuo on yksi hienoimpia mietelauseita joita tiedän ja yksi tärkeimmistä läheisriippuvaisen elämässä.

Paljon asiaa olisi kerrottavana, mutta haluan aluksi kertoa kiteytetysti sen, miksi tässä tilanteessa ollaan: Äitini on alkoholisti, tällä hetkellä hän on ollut raittiina yli neljä vuotta. Alkoholistin lapsena olen kokenut elämässäni paljon sellaisia asioita joita en haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan. Luulisi että kun "oma alkoholisti" on raitistunut niin läheisenkin elämä tasoittuu, helpottuu ja suorastaan olisi yhtä juhlaa. Niin ei kuitenkaan ole, sen olen itse saanut oppia kantapään kautta.

Läheisriippuvainen ihminen toteuttaa elämässään tietynlaista opittua toimintamallia. Omassa tapauksessani toimintamallini koski ihan jokaista ihmissuhdettani ystävistä poikaystäviin. Olen aina ollut äärimmäisen miellyttämisenhaluinen ihminen, annoin aina muille enemmän kuin itselleni, välitin enemmän muiden hyvinvoinnista kuin omastani. Annoin ihmisten hyväksikäyttää itseäni joskus jopa törkeästi. Olin todella onneton, elämäni junnasi paikoillaan, parisuhteeni solmin lähestulkoon aina ihmisiin jotka olivat henkisesti tasapainottomia ja yleensä alkoholi oli vahvassa asemassa heidän elämässään. Miksi tein näin? Miksi satutin itseäni? 

Lopulta äitini pakotti minut viikon mittaiselle läheisintensiivijaksolle Avominne päihdeklinikalle, viikon aikana käsittelimme läheisriippuvaisen elämää,käyttäytymismalleja, erilaisia työkaluja ja selviytymiskeinoja. Itselläni läheisriippuvuus on hyvin syvällä siinä kuka minä olen, koska olen lapsesta asti tätä käyttäytymismallia harjoittanut. Itselleni suurimman haasteen näyttikin tuottavan tunteiden ilmaisu, puhuminen ja avautuminen. Olen oppinut lapsesta asti salailemaan totuutta ja esittämään kaiken olevan hyvin. Käyttäydyin aina yli-iloisesti ja olin ulospäin äärimmäisen positiivinen koska se oli ainoa keino peittää epävarmuus ja pelko,ainoa keino estää kulisseja romahtamasta.

Tuon viikon aikana kuitenkin opin sen ettei minun tarvitse aina miellyttää kaikkia, voin kieltäytyä jostain mitä en halua tehdä. Opin myös tunnistamaan mielialojani, huomaamaan mikä on läheisriippuvaista käytöstä ja mitä "normaali" ihminen tekisi samassa tilanteessa. Miksi siis tämä blogi? Läheisriippuvuus ei ole asia josta "parannutaan" viikossa, kuukaudessa tai vuodessakaan. Vaatii työtä ja aikaa käydä läpi käyttäytymismallejaan ja muuttaa niitä.

Tässä "lyhyesti" historiaani.. Teksti voi olla sekavaa, sillä niin ovat omat ajatuksenikin kun lähden miettimään menneitä, asioita ja muistoja pulpahtelee mieleen niin paljon että on vaikeaa yrittää poimia sieltä ne tärkeimmät.

Tärkeintä on kuitenkin se, että nykyään pystyn olemaan onnellinen ja elämään normaalia elämää. Koen kuitenkin olevani yhä erityisen herkkä ja ailahtelevainen aika-ajoin. Juuri siksi tyyneyttä ei ole koskaan liikaa.