maanantai, 2. helmikuu 2015

Katse eteen ja suupielet ylöspäin!

Huhhuh. Ja ANTEEKSI!!! Nyt on kyllä meikäläisellä jääny blogin pitäminen vähän turhan pitkäksi aikaa! Minun elämässähän on tapahtunu kaiken näköstä tässä menneiden kuukausien aikana ja olen vähän uskotellu itelleni olevani liian kiireinen kirjottamaan tänne. (joo tiedetään, ei pitäs olla niin kiireinen enkä mie oikeasti ookkaan) Oon mie kahesti alkanu kirjottaan tänne, viimeksi ehkä tossa n.3vkoa sitten ja se yritys kaatu siihen, että sain tekstin kirjotettua ja aloin liittämään teille kuvaa tänne ja *puff* se katos koko tuotos ja murheen murtamana jätin asian roikkumaan taas kerran. No mutta tässä nyt siis ollaan, tammikuuta elellään. Meni joulut ja meni uudetvuodet ja tää neiti voi hyvin ja on, jos ei nyt täysissä sielun ja ruumiin voimissa niin ainaki melkein.

Kemissä on kämppä edelleen mutta rovaniemellä olen viihtynyt oikein mainiosti lähestulkoon kaiken aikani. Se koulu josta vasta hehkutin et heijjeee se alko, no kohta se jo LOPPUU??!! Mihin tää aika menee?? Tasan 2kk koulua jäljellä, sen jälkeen olen vapaa muuttamaan takasin rovaniemelle. Oi että! Hymynkare nousee huulille ku ees ajattelen asiaa! Tosin on tässä se loppurutistus vielä jäljellä, lopputyö, vika harjottelu, tutkintotilaisuus, tehtäviä. Ärgh, loppuukhan aika vielä keskenki!?

Mutta hei, mites teän elämässä? Edelliseen postaukseen oli muutamia kommentteja tullu, ihan mahtavaa kuulla että joku on oikeasti saanu avun näistä minun teksteistä! Ois mukava kuulla kuulumisia muiltaki pitkästä aikaa! Nyt oli korkea aika itelläki ottaa ns."kynä" kauniiseen käteen ja alkaa raapustamaan omia tuntemuksia ylös, koska se itsetutkiskelu on vähän jääny viimeaikoina. Ei silleesti erityistä tarvetta ole ollu, mutta toisaalta ei sitä saa unohtaakkaan. Oon niin pitkän matkan päässy eteenpäin siitä missä olen ihmisenä ollu etten missään nimessä halua ottaa takapakkia.

En ole oikeastaan mitään erityistä aihetta ajatellu ottaa tähän postaukseen, tämä on vähän tällanen kevyt hyppy takaisin satulaan, lisäksi minun rohkeutta muuttua kirja on kemissä ja itse olen rovaniemellä. Itse olen viime kuukaudet elänyt siinä mielessä rauhallista elämää, ettei ole juurikaan tullut "lähäröityä" :D Jos niin voi sanoa. Ymmärtänette varmaan?

No ehkä asia johon olen kiinnittänyt taas vaihteeksi huomiota on tuo lanka siellä, lanka täällä, kaikki langat mulla. Eli olen huomannut että yritän kontrolloida muiden elämää ja piettää kaikki ne samperin langat kourassa. Ei se mene tähän pieneen päähän ilmeisesti jakeluun, että riittäis jos pitäis edes ne omat langat vaan käsissään ja niitäkään lankoja ei tarvi aina niin tiukasti hallita ja tempoa. Se on kumma homma kuinka sitä ajattelee olevansa itse kykeneväisempi ratkomaan toisten elämän ongelmia ku se toinen itse. Yritän nyt vain kovasti pitää sen päässäni että se ei ole minun asia setviä eikä vatvoa muitten elämiä. Vaan ku mie niin helposti unohun miettimään muitten ongelmia, miksi, miksi minun pitää niitä miettiä? No ei minun tarvikkaan, muttako voi jos ja kun mie osaisin koko maailman murheet ja ongelmat ratkaista, oishan se ihanaa ja saisin varmaan rakkautta ja hyväksyntää osakseni jossa paistatella yllinkyllin!!

Kyllä mie itteäni toppuuttelen ja muistutan elämään tässä hetkessä, minun ei tarvi murehtia omaa elämääkään sinne 2kk päähän vaikka lähes päivittäin itseni yllätän niin tekemästä. Pienesti uppoan ajatuksiini ja oikein murehin olan takkaa, entä jos ei oo töitä, entä jos ei oo asuntoa, entä jos en ossaa, entä jos entä jos entä jos. Ok, saa olla realistinen ja terveesti puntaroida ja miettiä tulevaisuutta, hiukan ehkä murehtiakki. Mie olen murehtimalla murehtinu kaikki maholliset skenaariot jo pääni sisällä: Jospa pääsen töihin ja en tykkääkkään olla siellä? Entä jos pääsen töihin ja ne ei tykkääkkään minusta siellä? Entä jos pääsen töihin, millä mie kuljen sinne? Entä jos pääsen töihin ja mun kipeä lonkka kipeytyyki niin etten voi työskennellä? YMMÄRRÄTTEKÖ kuinka palion voi pieni ihminen murehtia??! Ja miksi tämän hullun lähärin pitää antaa itelleen siihen lupa? Nyt sille saa tulla stoppi, oon ihan riehaantunu taas ton asian suhteen. Mutta siis MUUTEN on lähäröinnit jääny vähälle, en jaksa oikeen muitakaan miellyttää ja muutenki oon hetkittäin aika paska jätkä. Jee hyvä minä!

Aatelkaapa te kaikki lähäri ystäväni siellä näyttöjen toisella puolella kuinka mahtavaa on kun voit vähät välittää siitä ettet jotain asiaa ehkä ihan tehnytkään niinkuin joku muu olisi halunnut? Kyllä on mahtavaa ja polleana voin hetken tuntea itseni oikein kovaksi tyypiksi, vain kompastuakseni seuraavaan ihmiseen joka minulta jotain pyytää. Aina ei voi onnistua, eikä aina tarvikkaan. Riittää kun voin kieltäytyä jostain silloin kun oikeasti itsestä siltä tuntuu. Mahtava tunne.

"Murehtiminen ei takas eilistä tuo.
Ja huominenki tulee vaan jos selvitään tänään.
Mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua.
Se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään.
"

Katkelma Elastisen uudesta tsipaleesta, jotenki nuo sanat vaan kolahtaa ja kovaa, ymmärtänette varmaan miksi. Niinhän se menee että me itse olemme itsemme pahimpia vihollisia. Ja kukas se kissan hännän nostaa jollei kissa itse, ei voi istua ja odottaa että joku muu tulisi ja ratkaisisi ne oman elämän ongelmat. Toki läheisriippuvuus on sellainen asia että moni ei sitä tajua sairastavansa ja avun hakeminenkaan ei ole helppoa. Suosittelen silti, että siinä vaiheessa jos ja kun omassa elämässä on jatkuvasti paha olla ja tuntuu ettei itse oikein edes kontrolloi omaa elämäänsä niin silloin kannattaa jotain kautta lähteä kuullostelemaan josko apua olisi saatavilla. Ja avun pyytäminen ja hakeminen on se vaikein askel, sitä hiljaa pohtii omassa päässään että onko joku vikana mutta kun sen sanoo ääneen ja myöntää tarvitsevansa apua, siitä tulee todellista. Mutta tietäkää, että elämä lähesriippuvuuden kanssa ei ole kunnon elämää, tai no olenhan minäki vieläki läheisriippuvainen mutta kyllä tämä elämä on nykyään niin paljon enemmän ku niinä vaikeimpina aikoina <3

Välillä (vaikken uskovainen olekkaan) tulee sellanen olo, että jollain tavalla täytyy olla siunattu ja jonku korkeamman voiman johdattaa elämässä eteenpäin koska aina vaikka kuinka elämä vastustais niin on se tunne ja tieto tuolla sydämmessä että kaikelle on syynsä ja asiat selviää. Kaipa se tunne ajaa elämässä eteenpäin ja antaa myös voimaa tavotella omia unelmiaan ja antaa uskoa siihen, että minä ansaitsen elämältä hyvää. Onni ei tule etsien, se tulee eläen ja itse olen sitä mieltä että ei se tule myöskään sormi suussa istuen ja odottaen vaan sen eteen on myös tehtävä töitä!

           tumblr_mg9prbUzjY1rs9omco1_500.jpg

sunnuntai, 21. syyskuu 2014

Ehkä olin ehkä en, siis onnellinen.

Niin se aika on taas kulunu nopeaa! Elämä löytäny pikkuhiljaa jonkulaisen uoman jota pitkin se soljuu menemään, viikonloput kuluu pääsääntösesti perheen parissa Rovaniemellä, välissä en ole Kemissä käyny ku pakolliset kouluhommat duunailemassa ja kiireen vilkkaan palannu Rovaniemelle. Jännä huomata että se sama kaipuu mikä sieltä oli pois polttelee nyt samaan malliin jotta pääsis pian takasin sinne minne tuntee kuuluvansa, paikkaan jonne sydän kuuluu.

Melkein voisin sanoa että nyt ku mietin viime viikkoja minun elämästä niin on vaikea sanoa koska oisin ollu viimeksi yhtä onnellinen, vapautunu tai ilonen. Oon kai tajunnu sen, että minun ei tarvi olla muuta ko oma itteni, se riittää muille mutta ennenkaikkea se riittää mulle itelleniki. En ole vaatinu iteltäni liikoja ja sen myötä oon höllänny vähän ja antanu itelleni vapauden nauttia elämästä. On ihanaa että minun läheisetki on huomannu sen ja muutama ihminen ihan sanonukki että:" Sie vaikutat nyt niin onnelliselta". Ja siltä se tuntuuki kyllä!

En mie väitä, että oisin ollu onneton aiemmin, omasta mielestäni olin oikein onnellinen aiemminki. Tämä on vain sellasta ihan erilaista onnea, jotenki pikkuhiljaa olen tajunnu että mulla on vielä kaikki ovet elämässä avoinna, että mulla on mahollisuus tehä mitä vaan, olla mitä vaan. Ja siis en nyt halua antaa sitä kuvaa että tämä elämä ois jotain ruusuilla tanssimista, kyllä tää hetkittäin on vaikiaa ja ahistaa ja tekis mieli heittää hanskat tiskiin ja antaa kaiken vain olla. Mutta ne huonommatki hetket kuuluu elämään, ei "tavallisillakaan" ihmisillä vissiin voi aina olla asiat hyvin, vai voiko?

On ihan hyvä välissä (niin läheisriippuvaisten ku muidenki) muistuttaa itteänsä siitä, että vaikka siihen elämään kuuluu niitä vaikeampiaki aikoja, niin kyllä silloin pitäis hälytyskellojen soida jossain jos se elämä alkaa tuntumaan vaan sellaselta pakonomaiselta suorittamiselta tai muuten on vain sellanen tunne ettei kaikki ole hyvin. Mie olen tällä hetkellä oikeasti tosi tyytyväinen elämääni, en ois koskaan uskonu että voin löytää tällasen rauhan sen suhteen kuka mie olen ja miksi mie olen tällanen. Se menneisyys kulkee mukana, mutta koko ajan vähemmän se vaikuttaa minuun ja minun tekemisiin. En väitä etten ois enää läheisriippuvainen, mie olen ja tulen aina olemaan läheisriippuvainen. Mutta mie oon oppinu ajamaan omaa etuani, olemaan hieman itsekäskin. En anna enää ihmisten kohdella minua miten sattuu, otan vastuun omista teoistani, mutta vaadin sitä muiltaki.

Parhainta on kuitenki se kuinka oon oppinu ettei niitä kaikkia saakelin lankoja tarvi piettää käsissään, välissä tulee ihan valtava tarve hallita kaikkea ympärillään tapahtuvaa mutta ne on nykyään jo sellasia enemmänki ohimeneviä hetkiä ja sitte tulee itellekki sellanen "hetkonen, eläpä tunge nokkaas joka asiaan nainen" -fiilis. Se on virkistävää huomata, että jossain tuolla minunki päänsisällä on se järjen ääni joka toisinaan hiukan komentaa, ei lähestulkoon aina, mutta edes joskus muistuttaa ettei oo minun homma ollenkaan olla aina kontrolloimassa ihan kaikkea.

Lueskelin netistä kuntoutussäätiön sivuilta artikkelia siitä kuinka läheisriippuvuudesta pystyy toipumaan. Siellä sanottiin, että se ei ole helppoa (yllätys) mutta että se vaatii vain yhden ajatuksen sisäistämistä: Jokainen meistä on vastuussa itsestään.

Voisiko se oikeasti olla noin yksinkertaista? Nopealla tarkastelulla voisin sanoa, että EHKÄ. Tuon ajatuksen alle kuuluu kuitenkin liuota asioita jotka pitää pystyä sisäistämään ja joiden mukaan pitää osata toimia. Voidaan sanoa, että se vaatii vain yhden asian, se saa toipumisen kuullostamaan helpolta. Tuntuu lähes naurettavalta ja nololta, että itse kamppailee asian kanssa josta on noin helppoa toipua. Itseasiassa en tajua edes miten se, että jokainen on vastuussa itsestään liittyy läheisriippuvuuteen. Tai se tuntuu kovin kaukaa haetulta. Läheisriippuvainen ei ole itse valinnut kohtaloaan sairastua läheisriippuvuuteen niinkuin ei alkoholistikaan ole valinnut omaa sairauttaan. Toki on olemassa ulkoisia ja sisäisiä tekijöitä jotka altistavat sairastumiselle.

"Jokainen meistä on vastuussa itsestään. Jos tämän hyväksyt, annat itsellesi luvan olla sellainen kuin olet. Anna toisten olla sellaisia kuin ovat". -Lainattu kuntoutussäätiön sivuilta.

En tiedä miksi tuo särähtää omaan korvaan niin pahasti, kuullostaa vain niin kovin sanahelinältä. Oletetaanko oikeasti, että läheisriippuvainen pystyy *naps* tuosta vain parantumaan kunhan hän vain tajuaa että hän on vastuussa vain omasta elämästään, ettei hänen tarvitse kärsiä huonoista ihmissuhteista, koska vaikkapa se alkoholisti äiti siellä kotona on itse vastuussa itsestään, ei sellaisesta tarvi huolehtia? Huhhuh. Melekein alkaa ihan suututtamaan tämä ihmisten ymmärtämättömyys. Toki tuolla kuntoutussäätiön sivuilla on sitten ihan hyvääkin tekstiä ja ohjeita joita voi hyödyntää.

Toisaalta on ihan hyvä tutustua läheisriippuvuuteen ja sen piirteisiin useilta eri sivustoilta, tulet huomaamaan, että määritelmät ovat todella moninaisia ja omasta mielestäni jopa leimaavia. Usein saa juurikin sen kuvan, että läheisriippuvaiset ovat ihan sekopäitä takertujia jotka tahtovat väkisin kontrolloida kaikkea ja kaikkia. Toki joukosta löytää niitä sekopäitäkin, mutta löytyypä niitä tuolta ihan normi pulliaistenkin joukosta.

AINIIN!! Sitte oli vielä tällanen tärkeä asia: Meillähän äidilläkin tuli tässä kuussa 5 vuotta raittiutta. Jokaisesta päivästä olen kiitollinen, menneistä ja tulevista. Kyllä se aina ku alkaa pohtimaan tuota äitin raitistumista niin pistää miettimään, että millasta se elämä ois jos äiti ei ois löytäny apua. Millasta ois elämä ilman äitiä, ei olis ihmistä jonka luokse tulla tänne Rovaniemelle viettämään aikaa. Aina se ajatus kurkkua hieman kuristaa. 19 päivä tätä kuuta oli äitini myös akuutissa tv1:sellä kertomassa omaa tarinaansa. Jos joku haluaa sen katsoa niin uskoisin löytyvän yle areenasta. Linkitän tähän alle myös sen kirjoitetun version haastattelusta. Se oli kyllä ihanaa, että äiti pääsi kertomaan oman tarinansa ja toivon vilpittömästi, että joku löytää sitä kautta avun elämäänsä.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/09/17/viinaan-hukutetut-vuodet <---äitin haastattelu, lukekaa!

"Aiemman kokemuksemme tulisi olla majakka, joka näyttää meille tietä, eikä laituri, johon kiinnitämme aluksemme."


       1326755935749131-normal.jpg


maanantai, 25. elokuu 2014

Ihan(a) kamala syksy saa!

Syysterkut Rovaniemeltä kaikille! Ja todellaki huomaa että on syksy koska ulkona on pimeää ja syysflunssa on saanu jonkinmoisen yliotteen tästä neitistä. Mulla on ainaski ollu ihan mahtava viikonloppu ja tällasen viikonlopun jälkeen voi hyvillä mielin palata sateiseen ja tuuliseen Kemiin.

Ah, kerrottakoon jotta alotin siis kemissä koulun ja olen tykänny kyllä! Hieman harmittaa se, että lähipäiviä on tosi harvoin koska suurin osa opiskelusta tapahtuu verkossa. Hieman on paineita siitä, että kohta alkaa harjottelut ja pitäs osata yhtä jos toista ja tuntuu ettei osaa mitään!

Täytyy sanoa että tässä elämäntilanteessa arvostan ihan uudella tavalla sitä että kävin sen läheishoidon, olen ihan varma että se "entinen" Paula ois murtunu ihan täysin ja ollu aivan surkea ja säälittävä. Nyt mie osaan laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja tajuan että niin ikävää ku parisuhteen päättyminen ja siihen liittyvät asiat on, niin silti se ei ole maailmanloppu.

Vasta silloin kun on joutunu olemaan yksin jo jonku aikaa niin se alkaa se "uusi" elämä hahmottumaan silmissä ihan eri tavalla ja voi jollaki tavalla tarkkailla omaa tilannettaan ja selviytymistä. Koko ajan eron jälkeen olen jankannu ihmisille, että kaikki on ihan hyvin, olen järkyttyny mutta selviän. Nyt kun aikaa on kulunut jo jonkin aikaa voin avoimemmin mielin tarkkailla omaa tilannettani. Pahimmat haavat alkaa pikkuhiljaa muuttumaan ruviksi, ne kutisee vielä hiukan mutta siitä ne pikkuhiljaa katoaa jättäen sen oman jälkensä minuun.

Nyt ehkä enemmänki on itsekin alkanut tajuamaan sen, että "HEI MIE OON ELOSSA". Elämä kolhii, mutta ehjiä tässä ollaan, kunnossa ja elinvoimaisena. En sano nauttivani yksinasumisesta/olemisesta mutta koska se ei ole minulle uutta eikä millään tavalla erikoista niin voisin sanoa aika hyvin siihen sopeutuneeni, nautinkin jopa välillä.

On ollu tosi tärkeää muistaa olla itseään kohtaan ystävällinen, olen oppinu hölläämään niitä vaatimuksia ja tavotteita joita asetan itelleni. Tajuan että mikään ei ole ikuista, vaikka ongelmia on viimeaikoina ollu paljon ja välissä on ollu jopa vaikeaa yrittää unohtaa niitä edes pieneksi hetkeksi. Silti olen oppinu itestäni taas uusia asioita.

Elämä muuttuu lakkaamatta, en usko että mulla ois aiemmin ollu samanlaista vahvuutta, rohkeutta tai uskoa tulevaan. Vaikka moni unelma on särkyny ja vielä useampi toive jääny toteutumatta niin ei silti ole mitään järkeä juuttua märehtimään niitä pettymyksiä, niitä ei tarvi yrittää unohtaa tai piilottaa, toisinaan voi pysähtyä miettimään, ehkä hieman suremaanki jotain asiaa. Luin vasta jostain sellasen mainion mietelauseen, että jonkun asian vuoksi saa itkeä niin paljon kuin vain jaksaa itkeä, mutta ei koskaan saman asian vuoksi toista kertaa.

Lapsena opin jo sen, että on kaikista parasta olla toivomatta mitään, sanomatta mitään tai olla innostumatta mistään koska aina edessä oli pettymys. Olen aina ollu sellanen etten pyydä paljoa tai toivo liikoja ja aikaa myöten seki muuttu sellaseksi, että mulle oli oikeastaan ihan sama, olin jo valmiiksi luopunu toivosta. Pikkuhiljaa olen kuitenki näiden asioiden kanssa painiessa tajunnu sen, että jos mie aina vain pelkään pettymyksiä, niin loppujen lopuksi en uskalla välittää mistään enkä kenestäkään. Ja sellasta elämää en itelleni halua. Siksi yritän ajatella, huom. YRITÄN ajatella, että multa saattaa moni hyvä asia mennä ohi jos en uskaltaudu elämään ja ottamaan iloa irti siitä mitä elämä mun eteen heittää.

"Vuodet voivat rypistää ihosi, mutta jos luovut innostuksesta, saat ryppyjä sieluusi." -Samuel Ullman

Vaikka se elämä ei aina ole ihanaa ja vaaleanpunaista pilvenreunalla tanssimista niin täytyy kyllä sanoa, että ensimmäistä kertaa kuukausiin mulla on jotain oikeata tekemistä elämässä, velvotteita ja tavotteita. Ja se jos mikä antaa sellasen tietynlaisen tarpeellisuuden tunteen.

Rehellisesti sanottuna on vaikeaa silti määritellä itseään, kuka mie olen ihmisenä nyt, millä tavalla olen muuttunu, mitä uutta, mitä erilaista. Uusia ovia elämässä on auennut, toisia sulkeutunut. Helposti sitä määritellään se onnellisuus sen mukaan että onko kumppani, lapsia, piha, koti, hieno auto jne. Ja ilman muuta onkin hieno saavutus että on esim. löytänyt kumppanin rinnalleen tai menestynyt niin hyvin että on varaa ostaa unelmiensa talo. Itelle kuitenki ne pienet asiat on niitä jotka merkittee ja joita arvostaa. Olis niin hienoa ko me pystyttäs määrittelemään se oma arvo sen mukaan mitä me olemme, minä olen minä ja olen ihan pirusti tehnyt töitä päästäkseni elämässäni tähän pisteeseen kuin nyt olen, täksi ihmiseksi joka nyt kirjoittaa tätä.

Olen pikkuhiljaa oppinut arvostamaan itseäni, tiedän olevani vahva ihminen ja tiedän etten murru kovimmankaan paineen alla. Tiedän millaista on elää sellaista elämää jollaista en toivoisi yhdenkään lapsen joutuvan kokemaan. En ehkä voi sanoa olevani ehjä tai kokonainen, mutta voin sanoa olevani kokemuksieni summa. En silti sen vajavaisempi tai huonompi kuin sinäkään joka tätä luet.

Haluan sanoa vielä, että muistakaa rakkaat ihmiset, että silloinki ko tuntuu ettei mikään onnistu, ole hyvin tai on muuten vaikeaa niin just silloin meän pitää luottaa itteemme, antaa itellemme mahollisuus. Aina sanotaan, että asioilla on tapana järjestyä mutta kaikkien näitten vaikeuksien jälkeen mitä mullaki viimeaikoina on ollu niin voin sanoa, että KYLLÄ ne järjestyyki, mutta sillä ei ole mitään merkitystä silloin jos sitä ei osaa arvostaa ja jos oma asenne on sellanen, että kaikki on paskaa. Hetkittäin tulee itelläki sellanen olo, että tekis mieli vaikka hakata ja potkia jokanen vastaantuleva ihminen joka väittää että asiat järjestyy. Ne järjestyy, mutta ei todellakaan siksi, että jokanen sitä meille jankkaa vaan siksi, että ne laitetaan järjestymään!!

Tällaista pientä avautumista tänään! Nauttikaa ihanista syysilloista, rakastakaa, eläkää ja olkaa onnellisia!

Mie palaan taas toivon mukaan ens viikolla asiaan ja voisin yrittää pläjähyttää tekstin jostaki oikein hyvästä aiheesta!

             fall-leaves-mason-jar-candle-holders-nor


 

keskiviikko, 6. elokuu 2014

Tunnelukkojen tutkimista

Kesä alkaa olla pikkuhiljaa lopuillaan ja tänään on peruskoululaiset palanneet koulunpenkille. Itsehän saan vielä viikon verran nauttia kesästä ja ensi tiistaina starttaa meikäläisen koulutie. Rovaniemellä äidin hoivissa on tullut oltua viime aikoina oikeastaan koko ajan, mitä nyt muuttokuorman vienyt kemiin ja purkanut sen siellä ja tullut takaisin.

Mieliala on ollut melko matalalla ymmärrettävistä syistä, mutta tuntuu että pikkuhiljaa tästä suosta aletaan nousemaan. Koirakin sai uuden rakastavan kodin. Ja kaikille niille minun läheisille jotka ajattelette että olen surkea ja huono ihminen koska MIELESTÄNI olosuhteiden pakosta koirastani luovuin haluan sanoa vain, että minun mielestäni on väärin pitää lemmikkiä vain oman onnensa ja itsensä vuoksi jos tietää, että lemmikki kärsii niistä elinoloista joissa joutuu olemaan. Surettaa että ihmiset tuomitsee kun itse yrittää vaan ajatella sen oman rakkaan lemmikin parasta.

Viimeviikot on ollu mulle henkisesti tosi raskaita ja on surullista kuulla jonkun itselle rakkaan ihmisen suusta kuinka hän ei hyväksy minun valintoja tässä tilanteessa joka on jo valmiiksi raskas ja vaikea. Minä en tarvitse kenenkään hyväksyntää, koska loppujen lopuksi tiedän tehneeni oikean ratkaisun.

Noh enivei, mulla on tänään itseasiassa aika mielenkiintonen aihe josta halusin kirjottaa. Tunnelukot, mitä ne on, mitä ne tekee ja mistä niitä tulee? Olen tässä äitin luona ollessa lueskellut läpi tuollaista "Tunne Lukkosi" kirjaa. Kirjassa perehdytään tunnelukkoihin, testataan omia tunnelukkoja ja kerrotaan niiden mahdollisista vaikutuksista elämään.

Varauduin itseasiassa tuota kirjan testiä tehdessäni siihen jotta itseltäni löytyy varmasti tunnelukkoja useampikin kappale menneisyyteni huomioon ottaen. En juurikaan yllättynyt testin tuloksista jotka olivat seuraavanlaiset:

Erittäin vahvat tunnelukot:

- Kaltoinkohtelu

- Pessimistisyys

- Uhrautuminen

- Alistuminen

Vahvat tunnelukot: 

- Tunnevaje

- Hyväksymisen tarve

- Vaativuus

- Riittämätön itsekontrolli

- Emotionaalinen estyneisyys

 

Mitä tunnelukot ovat?

Jokaisella ihmisellä on tunnelukkoja, tunnelukko on lapsuudessa tai nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä. Kaikkien tunnelukkojen taustalla ei ole lapsuuden tai nuoruuden traumaattisia, vahingollisia tai epämukavia kokemuksia.

Minua kiinnostavat nämä tunnelukot koska itselläni niitä vaikutti olevan useampia ja tottakai ne vaikuttavat elämääni ja tapaani reagoida asioihin. Esimerkiksi kaltoinkohtelun tunnelukkoon liittyy pelko tulla haavoitetuksi, hylätyksi, loukatuksi, hyväksikäytetyksi jne. Siihen liittyy tunne siitä, että kun joku on ystävällinen itselle niin ihmisen motiiveja alkaa heti pohtia mm. yrittääkö ihminen vain hyötyä sinusta? Pessimistisyyden tunnelukkoon  liittyy taas realistinen ajattelutapa, huolehtiminen ja murehtiminen, niin tulevasta kuin menneestä. Eli nämä tunnelukot liittyvät omalla tavallaan myös läheisriippuvaiseen käytökseen.

Kyseisestä kirjasta löytyy tunnelukon ajattelu ja toimintatavoista hyviä ja laajempia esimerkkejä kuin ylläolevat ja suosittelenkin lukemaan kirjan jos vain mahdollista, ihan varmasti jokaisella läheisriippuvaisella on jotain erittäin vahvoja tunnelukkoja joista vapauduttuaan voisi elää helpompaa ja miellyttävämpää elämää.

Tunnelukoista on mahdollista vapautua tietoisella toiminnalla ja kovalla työllä. Niiden kanssa eläminen on mahdollista, vaikkakin ne tunnelukon vahvuudesta riippuen saattavat suurestikin vaikuttaa kykyyn ajatella ja tehdä päätöksiä elämässään. 

Tunnelukkoja käsitellessä perehdytään tutkimaan lapsuuden kokemuksia ja kohtaamaan tunteita joiden myötä tunnelukot ovat syntyneet. Oman toiminnan muuttaminen ei ole tunnelukkojen kanssa työskennellessä lähtökohtana. Tunnelukko on syntynyt alunperin jotain tarkoitusta varten, se syy meidän tulee tiedostaa sillä oman toiminnan muuttaminen tiedostamatta tunnelukon syytä voi vain pahentaa asioita.

"Emme voi muuttaa lapsuuttamme, mutta voimme muuttaa sen vaikutuksia meihin tässä hetkessä."

Miksi tunnelukot kannattaa yrittää avata?

Vaikka tunnelukkojen kanssa eläminen on mahdollista niin tunnelukkojen avautuessa pystyy tiedostamaan paremmin tunteitaan sekä tunteiden taustalla olevia tarpeita. Vaikka tunnelukot eivät koskaan poistu täysin niin tulevaisuudessa ne aktivoituvat harvemmin ja tunnereaktiot ovat laimeampia. 

Itse en kyseistä kirjaa ole vielä lukenut läpi kokonaan, mutta pystyn nyt jo sanomaan jotta haluan ehdottomasti tietää omien tunnelukkojeni synnystä enemmän ja oppia hallitsemaan niitä, jopa saada tunnelukot avautumaan, tämä on ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista aiheista pitkään aikaan. Toki omalla kohdalla sitä osaa suunnilleen arvailla noiden tunnelukkojen syntyä, tuo lapsuus kun ei mitenkään turvattu ollut kohdallani.

On lohdullista tietää että elämässään tapahtuviin asioihin voi vaikuttaa, muuttaa tapahtumien kulkua. Tunnelukoissa kun on se "hauska" puoli jotta kun  jokin tunnelukko on olemassa esim. alistumisen tunnelukko, ihminen alitajuisesti ajattelee, että hänen on pakko alistua, kun tunnelukosta pääsee irti niin tuo ajatusmallikin pikkuhiljaa katoaa, tai ainakin tunnelukot aktivoituvat harvemmin.

En ole vielä täysin vakuuttanut itseäni siitä, että onko koko tunnelukko asia ihan hölynpölyä, mutta luulen, että kirjan loppuun luettuani olen taas viisaampi ja ehkä jopa tajuan itseäni ja omaa käytöstäni paremmin. 

Täytyy sanoa, että tämä teksti saattaa vaikuttaa hyvinkin sekavalta, mutta itselleni se vaikuttaa hyvinkin selkeältä kun nyt vähän jo noista tunnelukoista lukenut. Toivottavasti tästä saa jotain tolkkua kuitenki. Tuon kyseisen kirjan voi ostaa kirjakaupoista tai netistä e-kirjana www.tunnelukkosi.fi

 

              earkeys-normal.jpg

keskiviikko, 23. heinäkuu 2014

Menetykset ovat osa elämää

Noniin! Tässä on taas ehtinyt tapahtua kaikenlaista viime postauksen jälkeen. Kävi niin ikävästi, jotta hellun kanssa tuli ero ja tiet ovat eroamassa nyt sitten. Nyt kun olen päässyt tuosta alkujärkytyksestä ylitse niin yritän ajatella asiaa järjellä, fiksusti ja aikuisesti, vaikka se tuntuu olevan hetkittäin hyvin vaikeaa. 

Nyt ennenkaikkea tuntuu, että minun edistymiseni tämän läheisriippuvuuden kanssa joutuu koetukselle, päivittäin tulee olo, että tämä ei voi olla todellista, että tämä on vain pahaa unta josta herään hetken päästä, mutta niin ei tapahdu. Mielettömästi rakastunut tytönhupakko on vaihtunut särkyneeseen sydämmeen. Niinkuin olen sanonut, niin kuvittelin löytäneeni elämääni vihdoin jotain kestävää. Onneksi olen tajunnut, että elämässäni on koko ajan ollut jotain kestävää, perhe ja ne muutamat rakkaat ystävät jotka ovat olleet niin suurena tukena minulle nyt kun olen tukea tarvinnut.

Nykyään onneksi tiedän, että vaikeudet ovat osa elämää, nyt kun ymmärrän sen niin vaikeuksia on helpompi sietää. Tiedän, että elämä jatkuu vaikka menetänkin hyvin tärkeän osan elämääni. On luonnollista, että suren menetystäni, mutta osoitus edistyksestäni on se, että en ole jäänyt märehtimään asiaa, vaan alkanut suunnitella tulevaa. 

"Lopulta suostuin hyväksymään, että voin olla onnellinen, vaikka toiveeni muiden ihmisten suhteen eivät toteutuisikaan." -Rohkeutta muuttua s. 107

Niin moni meistä ihmisistä ei ymmärrä sitä, että meillä on ratkaisu kaikkiin elämämme ongelmiin itsellä käsissämme, on turhaa odottaa, että kukaan muu huolehtii meistä, ainoa ihminen joka miestä voi huolehtia ja rakastaa meitä niinkuin haluamme on se ihminen joka meitä katsoo peilistä takaisin. 

Ennenkaikkea olen tajunnut, että minäkin pystyn solmimaan toimivan parisuhteen, pääsemään ylitse peloistani ja luottamaan toiseen. Toki on arpapeliä, että onnistuuko asiat kahden ihmisen välillä, mutta tajuan nyt, että minäkin olen sen arvoinen, että saan haluta rinnalleni ihmisen joka arvostaa minua ja antaa minulle jotain takaisinkin siitä mitä minä annan hänelle.

Olen onnellinen siitä että olemme pystyneet hoitamaan eron asiallisesti, enkä kanna kaunaa tai ole vihainen hellulleni siitä, että näin kävi. Tajuan nyt että vaikka toisaalta olen ollut onnellinen niin silti se, että olen alkanut pakkaamaan tavaroitani on ollut minulle helpotus. Vaikka tähän asuntoon liittyy paljon onnellisia muistoja niin silti kaikki vaikeudet, yksinäisyys ja työttömyys ovat olleet tämän kodin taakkana minulle.

"Jonain päivänä pahat henget menettävät voimansa ja sinä tunnet itsesi yhä vahvemmaksi" - August Wilson

Ylläoleva mietelause kuvastaa nykyistä ajattelutapaani, nyt tuntuu vielä pahalta, mutta kun se paha olo helpottaa niin olen taas vahvempi ja rohkeampi ihminen. Olen uskaltanut hypätä tuntemattomaan, enkä kadu silti mitään hetkeäkään.

Kaikelle on tarkoituksensa.

                                             15b538f216e27873dc89b156a4694e47-normal.

  • Kuka mie oon?!

    Täällä 24-vuotias naisenalku jakaa ajatuksiaan elämästään. Voiko läheisriippuvuudesta "parantua"? Taistelua omien tunteiden kanssa, itsetutkiskelua ja noh, sitä elämää itseään.

  • Minun elämää