Täytyy ihan ensimmäiseksi kertoa, että niin paljon vihaa ja raivoa kuin olen elämäni aikana tuntenutkaan niin koskaan en ole kyennyt päästämään sitä vihaa ulos. En koskaan ole sanonut ääneen noita kolmea sanaa kenellekkään "Minä vihaan sinua". Menneessä elämässä aihetta olisi ollut useinkin, olisi ollut jopa oikeutettua huutaa ja raivota. Mutta olen aina pitänyt negatiiviset tunteet sisälläni, jossain vaiheessa tuntui siltä, että tukahdun ja hukun kaikkeen siihen vihaan ja epätoivoon mitä minun sisälläni velloi. Usein katsoin peiliin ja olin todella vihainen itselleni siitä heikkoudesta, etten voinut edes silloin kun aihetta olisi ollut sanoa toiselle: "sinä loukkasit minua". Sen sijaan tyydyin hiljaisuuteen ja nielin kaiken mitä elämä minulle antoi koska en osannut muutakaan, yleensä pyytelin anteeksi vaikkei minulla olisi ollut mitään anteeksipyydettävääkään.

Vuosi sitten Avominnen läheishoidossa ryhmämme vetäjä sanoi minulle olevansa huolissaan minun tunteistani, vaikka olin juuri jakanut hänelle ja koko ryhmällemme oman elämäntarinani. Hän sanoi:  "Elämäntarinastasi puuttui tunteet, kerroit kyllä mitä elämässäsi on tapahtunut mutta et sitä, miltä se sinusta tuntui. Koko elämäsi olet ollut aikuisten käyttöesine joka on otettu jostain ja laitettu jonnekkin, kukaan ei ole koskaan kysynyt sinun mielipidettäsi, sinulla on oikeus olla vihainen niille ihmisille jotka tekivät sinulle niin". Mietin asiaa todella paljon ja yön pimeinä tunteina makasin hereillä etsien itsestäni sitä vihaa jota minun olisi kuulunut tuntea. Mutta silti en tuntenut sisälläni mitään muuta kuin turtaa tavallisuutta, ei edes pilkahdusta vihasta. Mutta vihaa ei voi kantaa sisällään ikuisesti, se on raskas möykky vatsanpohjalla johon on sekoittunut surua ja tuskaa,

Löysinkö minä vihan sisältäni? Täytyy tuottaa teille pettymys ja kertoa, että en. Odotan yhä sitä päivää jolloin koko lapsuuteni viha, suru ja turhautuminen vyöryy aaltona ylitseni. Joku minut tunteva voi ihmetellä tätä tekstiä, koska tosielämässä olen kiivasluontoinen ja tulistun helposti. Yleensä myös lepyn yhtä nopeasti ja pyydän anteeksi, olen niitä ihmisiä jotka eivät voi elää itsensä kanssa tietäen sanoneensa pahasti jollekkin rakkaallensa. Juurikin tuo kiivas luonne kertoo siitä,että kaipaan vielä harjoitusta jotta osaisin tuoda tunteeni esille oikein ja ilmaista esimerkiksi suuttumukseni paremmin, koska nykyään jos olen vihainen, loukkaantunut tai pahoilla mielin jostain niin minä sulkeudun, sulkeudun täysin totaalisesti tai sitten alan tiuskimaan ja kaadan kiukkuni muiden niskaan. Siihen toivonkin löytäväni apua tästä blogista, tätä kirjoittaessa on paljon helpompaa sisäistää omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan ja sitä kautta myös käsitellä niitä. En ole pettynyt siihen että en ole pystynyt kaivamaan tuota vihaa itsestäni vielä, koska sen sijaan olen löytänyt jotain vielä tärkeämpää kuin tuon vihan , olen löytänyt surun. 

Miksi surun löytäminen on hyvä tai tärkeä asia? Vuosi sitten olin huonojen ihmissuhteiden takia niin henkisesti riekaleina ja sulkeutunut etten kyennyt edes itkemään, olin kasannut itselleni niin vahvan suojamuurin etten kertakaikkisesti vain kyennyt itkemään. Sisällänii oli kuitenkin niin paljon surua, surua sen pienen lapsen puolesta joka joutui kasvamaan isoksi aivan liian aikaisin, surua siitä aikuisesta joka oli antanut kohdella itseään niin huonosti. Kun läheishoidon aikana olin pakotettu kohtaamaan nuo asiat, niin ajanmyötä niitä miettiessäni eräänä päivänä suru vain vyöryi ylitseni, Makasin asuntoni lattialla itkien epätoivoisena kaikkea sitä pahaa jonka olin joutunut kohtaamaan tahtomattani, itkin sitä etten ollut pyytänyt tällaista elämää, itkin menetettyä aikaa, mutta  itkin myös vihaani, eli surun myötä pääsin käsiksi myös vihantuntemuksiin. Tunteen kulkevat käsikädessä, ihminen ei toimi ns "yhdellä taajuudella", surusta on hyvin lyhyt matka vihaan ja vihasta intohimoon, rakkauteen, onneen jne. Sinä päivänä se tuskan möykky vatsanpohjallani pieneni ja se pienenee yhä jatkuvasti vaikka tuskin koskaan katoaa täysin.

Nykyään pystyn itkemään ilosta ja surusta, pahaa oloani silti peittelen viimeiseen asti ja vasta nurkkaan ajettuna myönnän jos mieltäni painaa jokin. Usein pahoitan mieleni asioista joista "normaali" ihminen ei sitä tekisi, siksi joudunkin tarkkaan puntaroimaan tuntemuksiani, milloin loukkaantuminen on ns. "sallittua" ja milloin ylireagoin. En halua aiheuttaa pahaa mieltä rakkailleni saamalla hepulin jostain täysin turhasta. Ja uskokaa pois, niin käy joskus, onneksi osaan nauraa itselleni ja ymmärrän sen jos minulle nauretaan, koska onhan se nyt hullua vetää totaaliset skitsoilut pystyyn siksi ettei osaa tehdä ruskeaa kastiketta oikein. Ja tämä on tositarina!

Joskus tuntuu että tuo tyyneysrukous on osuva myös läheisille jotka elävät läheisriippuvaisen kanssa, kyllä tuota tyyneyttä vaaditaan ämpärikaupalla heiltäkin!

Omassa elämässäni tärkeää on ollut se, että olen pystynyt päästämään irti menneisyyden taakasta, se kulkee yhä mukanani, mutta ei estä minua enää nauttimasta elämästä. Toisinaan se taakka tuntuu raskaammalta ja toisinaan kevyemmältä, mutta loppujen lopuksi kyse on vain siitä asenteesta jolla taakkaansa kantaa. Itse en ole koskaan hävennyt menneisyyttäni, uskon vahvasti siihen, että kaikella tapahtuneella on syynsä. Ehkä se syy on se, että kirjoitan nyt tätä blogia ja joku ongelmiensa kanssa kamppaileva löytää täältä avun silloin kun on jo menettänyt toivonsa, ehkä en saa koskaan tietää syytä siihen miksi kaikki on tapahtunut, mutta tiedän sen, että nykyään minä itse määrään elämäni suunnan!

"Emme voi palata tekemään uutta hienoa alkua elämällemme, mutta tästedes voimme toimia niin, että saamme elämällemme hienon lopun." Rohkeutta muuttua kirja s.316

                         love-normal.jpg

Tänään voisimme Minna Canthin  tasa-arvon päivän kunniaksi antaa oikein ison ja lämpimän halin kaikille omille rakkaillemme ja muistaa että me kaikki olemme samanarvoisia ja tärkeitä!