Kemissä on kämppä edelleen mutta rovaniemellä olen viihtynyt oikein mainiosti lähestulkoon kaiken aikani. Se koulu josta vasta hehkutin et heijjeee se alko, no kohta se jo LOPPUU??!! Mihin tää aika menee?? Tasan 2kk koulua jäljellä, sen jälkeen olen vapaa muuttamaan takasin rovaniemelle. Oi että! Hymynkare nousee huulille ku ees ajattelen asiaa! Tosin on tässä se loppurutistus vielä jäljellä, lopputyö, vika harjottelu, tutkintotilaisuus, tehtäviä. Ärgh, loppuukhan aika vielä keskenki!?

Mutta hei, mites teän elämässä? Edelliseen postaukseen oli muutamia kommentteja tullu, ihan mahtavaa kuulla että joku on oikeasti saanu avun näistä minun teksteistä! Ois mukava kuulla kuulumisia muiltaki pitkästä aikaa! Nyt oli korkea aika itelläki ottaa ns."kynä" kauniiseen käteen ja alkaa raapustamaan omia tuntemuksia ylös, koska se itsetutkiskelu on vähän jääny viimeaikoina. Ei silleesti erityistä tarvetta ole ollu, mutta toisaalta ei sitä saa unohtaakkaan. Oon niin pitkän matkan päässy eteenpäin siitä missä olen ihmisenä ollu etten missään nimessä halua ottaa takapakkia.

En ole oikeastaan mitään erityistä aihetta ajatellu ottaa tähän postaukseen, tämä on vähän tällanen kevyt hyppy takaisin satulaan, lisäksi minun rohkeutta muuttua kirja on kemissä ja itse olen rovaniemellä. Itse olen viime kuukaudet elänyt siinä mielessä rauhallista elämää, ettei ole juurikaan tullut "lähäröityä" :D Jos niin voi sanoa. Ymmärtänette varmaan?

No ehkä asia johon olen kiinnittänyt taas vaihteeksi huomiota on tuo lanka siellä, lanka täällä, kaikki langat mulla. Eli olen huomannut että yritän kontrolloida muiden elämää ja piettää kaikki ne samperin langat kourassa. Ei se mene tähän pieneen päähän ilmeisesti jakeluun, että riittäis jos pitäis edes ne omat langat vaan käsissään ja niitäkään lankoja ei tarvi aina niin tiukasti hallita ja tempoa. Se on kumma homma kuinka sitä ajattelee olevansa itse kykeneväisempi ratkomaan toisten elämän ongelmia ku se toinen itse. Yritän nyt vain kovasti pitää sen päässäni että se ei ole minun asia setviä eikä vatvoa muitten elämiä. Vaan ku mie niin helposti unohun miettimään muitten ongelmia, miksi, miksi minun pitää niitä miettiä? No ei minun tarvikkaan, muttako voi jos ja kun mie osaisin koko maailman murheet ja ongelmat ratkaista, oishan se ihanaa ja saisin varmaan rakkautta ja hyväksyntää osakseni jossa paistatella yllinkyllin!!

Kyllä mie itteäni toppuuttelen ja muistutan elämään tässä hetkessä, minun ei tarvi murehtia omaa elämääkään sinne 2kk päähän vaikka lähes päivittäin itseni yllätän niin tekemästä. Pienesti uppoan ajatuksiini ja oikein murehin olan takkaa, entä jos ei oo töitä, entä jos ei oo asuntoa, entä jos en ossaa, entä jos entä jos entä jos. Ok, saa olla realistinen ja terveesti puntaroida ja miettiä tulevaisuutta, hiukan ehkä murehtiakki. Mie olen murehtimalla murehtinu kaikki maholliset skenaariot jo pääni sisällä: Jospa pääsen töihin ja en tykkääkkään olla siellä? Entä jos pääsen töihin ja ne ei tykkääkkään minusta siellä? Entä jos pääsen töihin, millä mie kuljen sinne? Entä jos pääsen töihin ja mun kipeä lonkka kipeytyyki niin etten voi työskennellä? YMMÄRRÄTTEKÖ kuinka palion voi pieni ihminen murehtia??! Ja miksi tämän hullun lähärin pitää antaa itelleen siihen lupa? Nyt sille saa tulla stoppi, oon ihan riehaantunu taas ton asian suhteen. Mutta siis MUUTEN on lähäröinnit jääny vähälle, en jaksa oikeen muitakaan miellyttää ja muutenki oon hetkittäin aika paska jätkä. Jee hyvä minä!

Aatelkaapa te kaikki lähäri ystäväni siellä näyttöjen toisella puolella kuinka mahtavaa on kun voit vähät välittää siitä ettet jotain asiaa ehkä ihan tehnytkään niinkuin joku muu olisi halunnut? Kyllä on mahtavaa ja polleana voin hetken tuntea itseni oikein kovaksi tyypiksi, vain kompastuakseni seuraavaan ihmiseen joka minulta jotain pyytää. Aina ei voi onnistua, eikä aina tarvikkaan. Riittää kun voin kieltäytyä jostain silloin kun oikeasti itsestä siltä tuntuu. Mahtava tunne.

"Murehtiminen ei takas eilistä tuo.
Ja huominenki tulee vaan jos selvitään tänään.
Mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua.
Se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään. "

Katkelma Elastisen uudesta tsipaleesta, jotenki nuo sanat vaan kolahtaa ja kovaa, ymmärtänette varmaan miksi. Niinhän se menee että me itse olemme itsemme pahimpia vihollisia. Ja kukas se kissan hännän nostaa jollei kissa itse, ei voi istua ja odottaa että joku muu tulisi ja ratkaisisi ne oman elämän ongelmat. Toki läheisriippuvuus on sellainen asia että moni ei sitä tajua sairastavansa ja avun hakeminenkaan ei ole helppoa. Suosittelen silti, että siinä vaiheessa jos ja kun omassa elämässä on jatkuvasti paha olla ja tuntuu ettei itse oikein edes kontrolloi omaa elämäänsä niin silloin kannattaa jotain kautta lähteä kuullostelemaan josko apua olisi saatavilla. Ja avun pyytäminen ja hakeminen on se vaikein askel, sitä hiljaa pohtii omassa päässään että onko joku vikana mutta kun sen sanoo ääneen ja myöntää tarvitsevansa apua, siitä tulee todellista. Mutta tietäkää, että elämä lähesriippuvuuden kanssa ei ole kunnon elämää, tai no olenhan minäki vieläki läheisriippuvainen mutta kyllä tämä elämä on nykyään niin paljon enemmän ku niinä vaikeimpina aikoina <3

Välillä (vaikken uskovainen olekkaan) tulee sellanen olo, että jollain tavalla täytyy olla siunattu ja jonku korkeamman voiman johdattaa elämässä eteenpäin koska aina vaikka kuinka elämä vastustais niin on se tunne ja tieto tuolla sydämmessä että kaikelle on syynsä ja asiat selviää. Kaipa se tunne ajaa elämässä eteenpäin ja antaa myös voimaa tavotella omia unelmiaan ja antaa uskoa siihen, että minä ansaitsen elämältä hyvää. Onni ei tule etsien, se tulee eläen ja itse olen sitä mieltä että ei se tule myöskään sormi suussa istuen ja odottaen vaan sen eteen on myös tehtävä töitä!

Melkein voisin sanoa että nyt ku mietin viime viikkoja minun elämästä niin on vaikea sanoa koska oisin ollu viimeksi yhtä onnellinen, vapautunu tai ilonen. Oon kai tajunnu sen, että minun ei tarvi olla muuta ko oma itteni, se riittää muille mutta ennenkaikkea se riittää mulle itelleniki. En ole vaatinu iteltäni liikoja ja sen myötä oon höllänny vähän ja antanu itelleni vapauden nauttia elämästä. On ihanaa että minun läheisetki on huomannu sen ja muutama ihminen ihan sanonukki että:" Sie vaikutat nyt niin onnelliselta". Ja siltä se tuntuuki kyllä!

En mie väitä, että oisin ollu onneton aiemmin, omasta mielestäni olin oikein onnellinen aiemminki. Tämä on vain sellasta ihan erilaista onnea, jotenki pikkuhiljaa olen tajunnu että mulla on vielä kaikki ovet elämässä avoinna, että mulla on mahollisuus tehä mitä vaan, olla mitä vaan. Ja siis en nyt halua antaa sitä kuvaa että tämä elämä ois jotain ruusuilla tanssimista, kyllä tää hetkittäin on vaikiaa ja ahistaa ja tekis mieli heittää hanskat tiskiin ja antaa kaiken vain olla. Mutta ne huonommatki hetket kuuluu elämään, ei "tavallisillakaan" ihmisillä vissiin voi aina olla asiat hyvin, vai voiko?

On ihan hyvä välissä (niin läheisriippuvaisten ku muidenki) muistuttaa itteänsä siitä, että vaikka siihen elämään kuuluu niitä vaikeampiaki aikoja, niin kyllä silloin pitäis hälytyskellojen soida jossain jos se elämä alkaa tuntumaan vaan sellaselta pakonomaiselta suorittamiselta tai muuten on vain sellanen tunne ettei kaikki ole hyvin. Mie olen tällä hetkellä oikeasti tosi tyytyväinen elämääni, en ois koskaan uskonu että voin löytää tällasen rauhan sen suhteen kuka mie olen ja miksi mie olen tällanen. Se menneisyys kulkee mukana, mutta koko ajan vähemmän se vaikuttaa minuun ja minun tekemisiin. En väitä etten ois enää läheisriippuvainen, mie olen ja tulen aina olemaan läheisriippuvainen. Mutta mie oon oppinu ajamaan omaa etuani, olemaan hieman itsekäskin. En anna enää ihmisten kohdella minua miten sattuu, otan vastuun omista teoistani, mutta vaadin sitä muiltaki.

Parhainta on kuitenki se kuinka oon oppinu ettei niitä kaikkia saakelin lankoja tarvi piettää käsissään, välissä tulee ihan valtava tarve hallita kaikkea ympärillään tapahtuvaa mutta ne on nykyään jo sellasia enemmänki ohimeneviä hetkiä ja sitte tulee itellekki sellanen "hetkonen, eläpä tunge nokkaas joka asiaan nainen" -fiilis. Se on virkistävää huomata, että jossain tuolla minunki päänsisällä on se järjen ääni joka toisinaan hiukan komentaa, ei lähestulkoon aina, mutta edes joskus muistuttaa ettei oo minun homma ollenkaan olla aina kontrolloimassa ihan kaikkea.

Lueskelin netistä kuntoutussäätiön sivuilta artikkelia siitä kuinka läheisriippuvuudesta pystyy toipumaan. Siellä sanottiin, että se ei ole helppoa (yllätys) mutta että se vaatii vain yhden ajatuksen sisäistämistä: Jokainen meistä on vastuussa itsestään.

Voisiko se oikeasti olla noin yksinkertaista? Nopealla tarkastelulla voisin sanoa, että EHKÄ. Tuon ajatuksen alle kuuluu kuitenkin liuota asioita jotka pitää pystyä sisäistämään ja joiden mukaan pitää osata toimia. Voidaan sanoa, että se vaatii vain yhden asian, se saa toipumisen kuullostamaan helpolta. Tuntuu lähes naurettavalta ja nololta, että itse kamppailee asian kanssa josta on noin helppoa toipua. Itseasiassa en tajua edes miten se, että jokainen on vastuussa itsestään liittyy läheisriippuvuuteen. Tai se tuntuu kovin kaukaa haetulta. Läheisriippuvainen ei ole itse valinnut kohtaloaan sairastua läheisriippuvuuteen niinkuin ei alkoholistikaan ole valinnut omaa sairauttaan. Toki on olemassa ulkoisia ja sisäisiä tekijöitä jotka altistavat sairastumiselle.

"Jokainen meistä on vastuussa itsestään. Jos tämän hyväksyt, annat itsellesi luvan olla sellainen kuin olet. Anna toisten olla sellaisia kuin ovat". -Lainattu kuntoutussäätiön sivuilta.

En tiedä miksi tuo särähtää omaan korvaan niin pahasti, kuullostaa vain niin kovin sanahelinältä. Oletetaanko oikeasti, että läheisriippuvainen pystyy *naps* tuosta vain parantumaan kunhan hän vain tajuaa että hän on vastuussa vain omasta elämästään, ettei hänen tarvitse kärsiä huonoista ihmissuhteista, koska vaikkapa se alkoholisti äiti siellä kotona on itse vastuussa itsestään, ei sellaisesta tarvi huolehtia? Huhhuh. Melekein alkaa ihan suututtamaan tämä ihmisten ymmärtämättömyys. Toki tuolla kuntoutussäätiön sivuilla on sitten ihan hyvääkin tekstiä ja ohjeita joita voi hyödyntää.

Toisaalta on ihan hyvä tutustua läheisriippuvuuteen ja sen piirteisiin useilta eri sivustoilta, tulet huomaamaan, että määritelmät ovat todella moninaisia ja omasta mielestäni jopa leimaavia. Usein saa juurikin sen kuvan, että läheisriippuvaiset ovat ihan sekopäitä takertujia jotka tahtovat väkisin kontrolloida kaikkea ja kaikkia. Toki joukosta löytää niitä sekopäitäkin, mutta löytyypä niitä tuolta ihan normi pulliaistenkin joukosta.

AINIIN!! Sitte oli vielä tällanen tärkeä asia: Meillähän äidilläkin tuli tässä kuussa 5 vuotta raittiutta. Jokaisesta päivästä olen kiitollinen, menneistä ja tulevista. Kyllä se aina ku alkaa pohtimaan tuota äitin raitistumista niin pistää miettimään, että millasta se elämä ois jos äiti ei ois löytäny apua. Millasta ois elämä ilman äitiä, ei olis ihmistä jonka luokse tulla tänne Rovaniemelle viettämään aikaa. Aina se ajatus kurkkua hieman kuristaa. 19 päivä tätä kuuta oli äitini myös akuutissa tv1:sellä kertomassa omaa tarinaansa. Jos joku haluaa sen katsoa niin uskoisin löytyvän yle areenasta. Linkitän tähän alle myös sen kirjoitetun version haastattelusta. Se oli kyllä ihanaa, että äiti pääsi kertomaan oman tarinansa ja toivon vilpittömästi, että joku löytää sitä kautta avun elämäänsä.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/09/17/viinaan-hukutetut-vuodet <---äitin haastattelu, lukekaa!

"Aiemman kokemuksemme tulisi olla majakka, joka näyttää meille tietä, eikä laituri, johon kiinnitämme aluksemme."

Ah, kerrottakoon jotta alotin siis kemissä koulun ja olen tykänny kyllä! Hieman harmittaa se, että lähipäiviä on tosi harvoin koska suurin osa opiskelusta tapahtuu verkossa. Hieman on paineita siitä, että kohta alkaa harjottelut ja pitäs osata yhtä jos toista ja tuntuu ettei osaa mitään!

Täytyy sanoa että tässä elämäntilanteessa arvostan ihan uudella tavalla sitä että kävin sen läheishoidon, olen ihan varma että se "entinen" Paula ois murtunu ihan täysin ja ollu aivan surkea ja säälittävä. Nyt mie osaan laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja tajuan että niin ikävää ku parisuhteen päättyminen ja siihen liittyvät asiat on, niin silti se ei ole maailmanloppu.

Vasta silloin kun on joutunu olemaan yksin jo jonku aikaa niin se alkaa se "uusi" elämä hahmottumaan silmissä ihan eri tavalla ja voi jollaki tavalla tarkkailla omaa tilannettaan ja selviytymistä. Koko ajan eron jälkeen olen jankannu ihmisille, että kaikki on ihan hyvin, olen järkyttyny mutta selviän. Nyt kun aikaa on kulunut jo jonkin aikaa voin avoimemmin mielin tarkkailla omaa tilannettani. Pahimmat haavat alkaa pikkuhiljaa muuttumaan ruviksi, ne kutisee vielä hiukan mutta siitä ne pikkuhiljaa katoaa jättäen sen oman jälkensä minuun.

Nyt ehkä enemmänki on itsekin alkanut tajuamaan sen, että "HEI MIE OON ELOSSA". Elämä kolhii, mutta ehjiä tässä ollaan, kunnossa ja elinvoimaisena. En sano nauttivani yksinasumisesta/olemisesta mutta koska se ei ole minulle uutta eikä millään tavalla erikoista niin voisin sanoa aika hyvin siihen sopeutuneeni, nautinkin jopa välillä.

On ollu tosi tärkeää muistaa olla itseään kohtaan ystävällinen, olen oppinu hölläämään niitä vaatimuksia ja tavotteita joita asetan itelleni. Tajuan että mikään ei ole ikuista, vaikka ongelmia on viimeaikoina ollu paljon ja välissä on ollu jopa vaikeaa yrittää unohtaa niitä edes pieneksi hetkeksi. Silti olen oppinu itestäni taas uusia asioita.

Elämä muuttuu lakkaamatta, en usko että mulla ois aiemmin ollu samanlaista vahvuutta, rohkeutta tai uskoa tulevaan. Vaikka moni unelma on särkyny ja vielä useampi toive jääny toteutumatta niin ei silti ole mitään järkeä juuttua märehtimään niitä pettymyksiä, niitä ei tarvi yrittää unohtaa tai piilottaa, toisinaan voi pysähtyä miettimään, ehkä hieman suremaanki jotain asiaa. Luin vasta jostain sellasen mainion mietelauseen, että jonkun asian vuoksi saa itkeä niin paljon kuin vain jaksaa itkeä, mutta ei koskaan saman asian vuoksi toista kertaa.

Lapsena opin jo sen, että on kaikista parasta olla toivomatta mitään, sanomatta mitään tai olla innostumatta mistään koska aina edessä oli pettymys. Olen aina ollu sellanen etten pyydä paljoa tai toivo liikoja ja aikaa myöten seki muuttu sellaseksi, että mulle oli oikeastaan ihan sama, olin jo valmiiksi luopunu toivosta. Pikkuhiljaa olen kuitenki näiden asioiden kanssa painiessa tajunnu sen, että jos mie aina vain pelkään pettymyksiä, niin loppujen lopuksi en uskalla välittää mistään enkä kenestäkään. Ja sellasta elämää en itelleni halua. Siksi yritän ajatella, huom. YRITÄN ajatella, että multa saattaa moni hyvä asia mennä ohi jos en uskaltaudu elämään ja ottamaan iloa irti siitä mitä elämä mun eteen heittää.

"Vuodet voivat rypistää ihosi, mutta jos luovut innostuksesta, saat ryppyjä sieluusi." -Samuel Ullman

Vaikka se elämä ei aina ole ihanaa ja vaaleanpunaista pilvenreunalla tanssimista niin täytyy kyllä sanoa, että ensimmäistä kertaa kuukausiin mulla on jotain oikeata tekemistä elämässä, velvotteita ja tavotteita. Ja se jos mikä antaa sellasen tietynlaisen tarpeellisuuden tunteen.

Rehellisesti sanottuna on vaikeaa silti määritellä itseään, kuka mie olen ihmisenä nyt, millä tavalla olen muuttunu, mitä uutta, mitä erilaista. Uusia ovia elämässä on auennut, toisia sulkeutunut. Helposti sitä määritellään se onnellisuus sen mukaan että onko kumppani, lapsia, piha, koti, hieno auto jne. Ja ilman muuta onkin hieno saavutus että on esim. löytänyt kumppanin rinnalleen tai menestynyt niin hyvin että on varaa ostaa unelmiensa talo. Itelle kuitenki ne pienet asiat on niitä jotka merkittee ja joita arvostaa. Olis niin hienoa ko me pystyttäs määrittelemään se oma arvo sen mukaan mitä me olemme, minä olen minä ja olen ihan pirusti tehnyt töitä päästäkseni elämässäni tähän pisteeseen kuin nyt olen, täksi ihmiseksi joka nyt kirjoittaa tätä.

Olen pikkuhiljaa oppinut arvostamaan itseäni, tiedän olevani vahva ihminen ja tiedän etten murru kovimmankaan paineen alla. Tiedän millaista on elää sellaista elämää jollaista en toivoisi yhdenkään lapsen joutuvan kokemaan. En ehkä voi sanoa olevani ehjä tai kokonainen, mutta voin sanoa olevani kokemuksieni summa. En silti sen vajavaisempi tai huonompi kuin sinäkään joka tätä luet.

Haluan sanoa vielä, että muistakaa rakkaat ihmiset, että silloinki ko tuntuu ettei mikään onnistu, ole hyvin tai on muuten vaikeaa niin just silloin meän pitää luottaa itteemme, antaa itellemme mahollisuus. Aina sanotaan, että asioilla on tapana järjestyä mutta kaikkien näitten vaikeuksien jälkeen mitä mullaki viimeaikoina on ollu niin voin sanoa, että KYLLÄ ne järjestyyki, mutta sillä ei ole mitään merkitystä silloin jos sitä ei osaa arvostaa ja jos oma asenne on sellanen, että kaikki on paskaa. Hetkittäin tulee itelläki sellanen olo, että tekis mieli vaikka hakata ja potkia jokanen vastaantuleva ihminen joka väittää että asiat järjestyy. Ne järjestyy, mutta ei todellakaan siksi, että jokanen sitä meille jankkaa vaan siksi, että ne laitetaan järjestymään!!

Tällaista pientä avautumista tänään! Nauttikaa ihanista syysilloista, rakastakaa, eläkää ja olkaa onnellisia!

Mie palaan taas toivon mukaan ens viikolla asiaan ja voisin yrittää pläjähyttää tekstin jostaki oikein hyvästä aiheesta!

Mieliala on ollut melko matalalla ymmärrettävistä syistä, mutta tuntuu että pikkuhiljaa tästä suosta aletaan nousemaan. Koirakin sai uuden rakastavan kodin. Ja kaikille niille minun läheisille jotka ajattelette että olen surkea ja huono ihminen koska MIELESTÄNI olosuhteiden pakosta koirastani luovuin haluan sanoa vain, että minun mielestäni on väärin pitää lemmikkiä vain oman onnensa ja itsensä vuoksi jos tietää, että lemmikki kärsii niistä elinoloista joissa joutuu olemaan. Surettaa että ihmiset tuomitsee kun itse yrittää vaan ajatella sen oman rakkaan lemmikin parasta.

Viimeviikot on ollu mulle henkisesti tosi raskaita ja on surullista kuulla jonkun itselle rakkaan ihmisen suusta kuinka hän ei hyväksy minun valintoja tässä tilanteessa joka on jo valmiiksi raskas ja vaikea. Minä en tarvitse kenenkään hyväksyntää, koska loppujen lopuksi tiedän tehneeni oikean ratkaisun.

Noh enivei, mulla on tänään itseasiassa aika mielenkiintonen aihe josta halusin kirjottaa. Tunnelukot, mitä ne on, mitä ne tekee ja mistä niitä tulee? Olen tässä äitin luona ollessa lueskellut läpi tuollaista "Tunne Lukkosi" kirjaa. Kirjassa perehdytään tunnelukkoihin, testataan omia tunnelukkoja ja kerrotaan niiden mahdollisista vaikutuksista elämään.

Varauduin itseasiassa tuota kirjan testiä tehdessäni siihen jotta itseltäni löytyy varmasti tunnelukkoja useampikin kappale menneisyyteni huomioon ottaen. En juurikaan yllättynyt testin tuloksista jotka olivat seuraavanlaiset:

Erittäin vahvat tunnelukot:

- Kaltoinkohtelu

- Pessimistisyys

- Uhrautuminen

- Alistuminen

Vahvat tunnelukot: 

- Tunnevaje

- Hyväksymisen tarve

- Vaativuus

- Riittämätön itsekontrolli

- Emotionaalinen estyneisyys

Mitä tunnelukot ovat?

Jokaisella ihmisellä on tunnelukkoja, tunnelukko on lapsuudessa tai nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä. Kaikkien tunnelukkojen taustalla ei ole lapsuuden tai nuoruuden traumaattisia, vahingollisia tai epämukavia kokemuksia.

Minua kiinnostavat nämä tunnelukot koska itselläni niitä vaikutti olevan useampia ja tottakai ne vaikuttavat elämääni ja tapaani reagoida asioihin. Esimerkiksi kaltoinkohtelun tunnelukkoon liittyy pelko tulla haavoitetuksi, hylätyksi, loukatuksi, hyväksikäytetyksi jne. Siihen liittyy tunne siitä, että kun joku on ystävällinen itselle niin ihmisen motiiveja alkaa heti pohtia mm. yrittääkö ihminen vain hyötyä sinusta? Pessimistisyyden tunnelukkoon  liittyy taas realistinen ajattelutapa, huolehtiminen ja murehtiminen, niin tulevasta kuin menneestä. Eli nämä tunnelukot liittyvät omalla tavallaan myös läheisriippuvaiseen käytökseen.

Kyseisestä kirjasta löytyy tunnelukon ajattelu ja toimintatavoista hyviä ja laajempia esimerkkejä kuin ylläolevat ja suosittelenkin lukemaan kirjan jos vain mahdollista, ihan varmasti jokaisella läheisriippuvaisella on jotain erittäin vahvoja tunnelukkoja joista vapauduttuaan voisi elää helpompaa ja miellyttävämpää elämää.

Tunnelukoista on mahdollista vapautua tietoisella toiminnalla ja kovalla työllä. Niiden kanssa eläminen on mahdollista, vaikkakin ne tunnelukon vahvuudesta riippuen saattavat suurestikin vaikuttaa kykyyn ajatella ja tehdä päätöksiä elämässään. 

Tunnelukkoja käsitellessä perehdytään tutkimaan lapsuuden kokemuksia ja kohtaamaan tunteita joiden myötä tunnelukot ovat syntyneet. Oman toiminnan muuttaminen ei ole tunnelukkojen kanssa työskennellessä lähtökohtana. Tunnelukko on syntynyt alunperin jotain tarkoitusta varten, se syy meidän tulee tiedostaa sillä oman toiminnan muuttaminen tiedostamatta tunnelukon syytä voi vain pahentaa asioita.

"Emme voi muuttaa lapsuuttamme, mutta voimme muuttaa sen vaikutuksia meihin tässä hetkessä."

Miksi tunnelukot kannattaa yrittää avata?

Vaikka tunnelukkojen kanssa eläminen on mahdollista niin tunnelukkojen avautuessa pystyy tiedostamaan paremmin tunteitaan sekä tunteiden taustalla olevia tarpeita. Vaikka tunnelukot eivät koskaan poistu täysin niin tulevaisuudessa ne aktivoituvat harvemmin ja tunnereaktiot ovat laimeampia. 

Itse en kyseistä kirjaa ole vielä lukenut läpi kokonaan, mutta pystyn nyt jo sanomaan jotta haluan ehdottomasti tietää omien tunnelukkojeni synnystä enemmän ja oppia hallitsemaan niitä, jopa saada tunnelukot avautumaan, tämä on ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista aiheista pitkään aikaan. Toki omalla kohdalla sitä osaa suunnilleen arvailla noiden tunnelukkojen syntyä, tuo lapsuus kun ei mitenkään turvattu ollut kohdallani.

On lohdullista tietää että elämässään tapahtuviin asioihin voi vaikuttaa, muuttaa tapahtumien kulkua. Tunnelukoissa kun on se "hauska" puoli jotta kun  jokin tunnelukko on olemassa esim. alistumisen tunnelukko, ihminen alitajuisesti ajattelee, että hänen on pakko alistua, kun tunnelukosta pääsee irti niin tuo ajatusmallikin pikkuhiljaa katoaa, tai ainakin tunnelukot aktivoituvat harvemmin.

En ole vielä täysin vakuuttanut itseäni siitä, että onko koko tunnelukko asia ihan hölynpölyä, mutta luulen, että kirjan loppuun luettuani olen taas viisaampi ja ehkä jopa tajuan itseäni ja omaa käytöstäni paremmin. 

Täytyy sanoa, että tämä teksti saattaa vaikuttaa hyvinkin sekavalta, mutta itselleni se vaikuttaa hyvinkin selkeältä kun nyt vähän jo noista tunnelukoista lukenut. Toivottavasti tästä saa jotain tolkkua kuitenki. Tuon kyseisen kirjan voi ostaa kirjakaupoista tai netistä e-kirjana www.tunnelukkosi.fi

Nyt ennenkaikkea tuntuu, että minun edistymiseni tämän läheisriippuvuuden kanssa joutuu koetukselle, päivittäin tulee olo, että tämä ei voi olla todellista, että tämä on vain pahaa unta josta herään hetken päästä, mutta niin ei tapahdu. Mielettömästi rakastunut tytönhupakko on vaihtunut särkyneeseen sydämmeen. Niinkuin olen sanonut, niin kuvittelin löytäneeni elämääni vihdoin jotain kestävää. Onneksi olen tajunnut, että elämässäni on koko ajan ollut jotain kestävää, perhe ja ne muutamat rakkaat ystävät jotka ovat olleet niin suurena tukena minulle nyt kun olen tukea tarvinnut.

Nykyään onneksi tiedän, että vaikeudet ovat osa elämää, nyt kun ymmärrän sen niin vaikeuksia on helpompi sietää. Tiedän, että elämä jatkuu vaikka menetänkin hyvin tärkeän osan elämääni. On luonnollista, että suren menetystäni, mutta osoitus edistyksestäni on se, että en ole jäänyt märehtimään asiaa, vaan alkanut suunnitella tulevaa. 

"Lopulta suostuin hyväksymään, että voin olla onnellinen, vaikka toiveeni muiden ihmisten suhteen eivät toteutuisikaan." -Rohkeutta muuttua s. 107

Niin moni meistä ihmisistä ei ymmärrä sitä, että meillä on ratkaisu kaikkiin elämämme ongelmiin itsellä käsissämme, on turhaa odottaa, että kukaan muu huolehtii meistä, ainoa ihminen joka miestä voi huolehtia ja rakastaa meitä niinkuin haluamme on se ihminen joka meitä katsoo peilistä takaisin. 

Ennenkaikkea olen tajunnut, että minäkin pystyn solmimaan toimivan parisuhteen, pääsemään ylitse peloistani ja luottamaan toiseen. Toki on arpapeliä, että onnistuuko asiat kahden ihmisen välillä, mutta tajuan nyt, että minäkin olen sen arvoinen, että saan haluta rinnalleni ihmisen joka arvostaa minua ja antaa minulle jotain takaisinkin siitä mitä minä annan hänelle.

Olen onnellinen siitä että olemme pystyneet hoitamaan eron asiallisesti, enkä kanna kaunaa tai ole vihainen hellulleni siitä, että näin kävi. Tajuan nyt että vaikka toisaalta olen ollut onnellinen niin silti se, että olen alkanut pakkaamaan tavaroitani on ollut minulle helpotus. Vaikka tähän asuntoon liittyy paljon onnellisia muistoja niin silti kaikki vaikeudet, yksinäisyys ja työttömyys ovat olleet tämän kodin taakkana minulle.

"Jonain päivänä pahat henget menettävät voimansa ja sinä tunnet itsesi yhä vahvemmaksi" - August Wilson

Ylläoleva mietelause kuvastaa nykyistä ajattelutapaani, nyt tuntuu vielä pahalta, mutta kun se paha olo helpottaa niin olen taas vahvempi ja rohkeampi ihminen. Olen uskaltanut hypätä tuntemattomaan, enkä kadu silti mitään hetkeäkään.

Kaikelle on tarkoituksensa.

Niin sitä päästiin kouluun ja ens huhtikuussa pitäs olla jo uuet tutkintopaperit kourassa, ihan siis vain uuden suuntautumisen luen lähihoitajana ei sen kummempaa, mutta silti.. AH, mulla on syksylle tiedossa jotain oikeaa, käsinkosketeltavaa tekemistä. HALLELUJA! 

Ja lisää mukavia uutisia! Tänään putosi postiluukusta kauneus- ja Terveys lehden uusin numero, josta löytyy siis se mun tarina josta olen aiemminkin puhunu. Nyt siis kaikki ostamaan sitä uusinta lehteä ja lukemaan!

Toivottavasti kaikilla muillaki ollu mukava kesä tähän asti, omani on ainakin ollut sellanen mukavan lepposa, on saanu mökkeillä ja viettää aikaa ystävien kanssa, olipas tuossa pikkuveljen konfirmaatiokin toissa sunnuntaina. 

Palatakseni vielä tuohon koulu asiaan niin täytyy kyllä sanoa, että ihan valtava taakka putosi harteilta kun sai tietää että pääsi kouluun ja pääsee oikeasti tekemään jotain muutakin kun istumaan kotona, pääsee tutustumaan ihmisiin, työharjotteluihin. Kaikkea mukavaa tiedossa. Niin hullulta kuin se kuullostaaki niin ootan INNOLLA niitä työharjotteluaamuja kun pitää seiskaksi olla jo työmaalla, tänä aamuna viimeksi totesin kaipaavani niitä kun heräsin viieltä hellun lähtiessä töihin ja puoleen päivään mennessä olin kattonu koko seiska kauden How I Met Your Motheria. Toki toisinaan on kiva kun saa vaan rauhassa möllöttää ja olla, mutta meikän luonnonpäälle alko ottaan tää mähöttäminen jo sen ekan kuukauen jälkeen..

En ajatellu tänään raapustaa mistään sen kummallisemmasta aiheesta kuin tästä olemassaolomme ihanuudesta.. Ei vaisinkaan, vaan oikeasti tuottaa vaikeuksia muodostaa järkeviä lauseita kun tosiaan on herännyt viideltä ja katsonut yli 20 jaksoa hömppää. 

Mutta yhdestä asiasta haluan puhua ja se on ystävyydestä, sen lisäksi, että sain viettää viime viikonlopun oman rakkaimman ystävän kanssa niin tapasin eilen erään ystävän jota en ollut nähnyt n. kahteen vuoteen, koska asutaan eri puolilla suomea ja aina tuntuu tulevan kaikkia epämukavia esteitä ja sitten se näkeminen vain jää pikkuhiljaa kokonaan. Ennen tämän kyseisen ystävän kanssa elettiin hieman hurjia aikoja ja oltiin yhdessä aika menevä tiimi. Siksi mietitytti kovasti, että osataanko me enää puhua mistään asioista näin pitkän ajan jälkeen, meidän molempien elämä on kuitenki muuttunu paljon ja me molemmat ollaan ihmisinä muututtu vielä sitäki enemmän.

Mutta kun parvekkeelta näin sen mun ennen (ja vieläki) niin rakkaan naisen kävelevän meille niin tiesin heti, että meidän välit on silti ennallaan, puhuttavaa riitti ja oli haikeaa päästää tämä ystävä taas lähtemään kun ei tiedä milloin taas tavataan. 

Pointti tässä kaikessa on se, että hyvistä ystävistä tulee pitää kiinni, ei pidä antaa ystävyyden valua läpi sormien. Ja hyvän ystävän tunnistaa siitä, että pitkienki aikojen jälkeen kun näkee toisen, niin siinä tilanteessa ei ole mitään epämiellyttävää vaan se on luontevaa ja mukavaa. Olen itse elämässä (niinkuin olen aiemmin kertonut) päästänyt tärkeitä ihmisiä elämästäni kun mulla ei ole ollu yksinkertasesti vain voimia olla hyvä ystävä kenellekkään.

Nyt kun tarkastelen omaa tilannetta ja saan todeta omistavani vain muutamia, mutta sitäkin parempia ja ihanampia ystäviä, niin olen jollain tavalla onnellinen, että ne huonot ja mädät tyypit on karsiutuneet sieltä seasta pois. Meidän kokemukset on muokanneet meistä tällasia kuin me nyt ollaan, taakse voi aina katsella miettien tuliko valittua oikein tai tehtyä oikein, mutta loppujen lopuksi se on tämä hetki joka ratkaisee. Ystävyyttä tulee vaalia, ystäviä on nykyään niin vaikea löytää ja hyviä ystäviä lähes mahdoton.

Tämä teksti ei varsinaisesti käsittele läheisriippuvuutta, mutta tää on sitä minun elämää itseään ja tällaista mietin tänään, lupaan yrittää kirjottaa pian tänne ihan oikeataki asiaa!

Enpä tiedä, jospa sitä tällanen arka kotihiiriki vihdoinki löytäisi sen paljon puhutun liikunnan ilon? Ostin itelle jopa ihan kunnon salivermeet niin on paljon mukavampi käydäkki siellä salilla. Eilen testasin ekaa kertaa zumba tuntia ja olihan se hikistä hommaa, mutta jäi tosi hyvä mieli sen tunnin jälkeen!!

Olen kokenu tuon salilla käymisen todella mukavana, saan siitä täytettä muuten niin tylsiin päiviin. Tosin koira on yksinolemisesta sitä mieltä, että sillon on hyvä hetki syödä.. noh ihan kaikki mitä hampaisiinsa saa. Siis todella turhauttavaa, ahdistavaa ja masentavaa edes lähteä mihinkään ja jättää koiraa yksin kun sitä saa kauhulla koko ajan kotoa poissa ollessa miettiä, että mitä tällä kertaa on tuhottu :/ 

Niin juu ja kävin pääsykokeissa kouluun, ja jos hyvin käy niin syksyllä lähden sitten opiskelemaan uutta suuntautumista lähihoitajapuolelle. Ihan sikana ollut kaikkea mukavaa viime aikoina ja oma mieliki sen myötä ollu tosi paljon pirteämpi ku aikoihin!! Ens viikolla pääsen mökkeilemään perheen kanssa, meän mökki on ehkä seesteisin paikka maan päällä, siellä saa sielu levätä jos jossain. Tässä pikkusiskon ottama kuva mökiltä tältä kesältä:

Kyllä se vain on niin, että kun ihmisellä on mielekästä tekemistä niin sitä on niin paljon onnellisempi. Huomannut sen omien kokemuksien kautta kun viimeiset puoli vuotta ollut ihan liikaa aikaa istua möllöttää ja miettiä asioita. 

Tänään haluan puhua riskeistä ja niiden ottamisesta. Syynä aiheeseen on se, että jos en olisi käynyt läheishoitoa niin nämä ihanat, hienot asiat joita elämässäni on tapahtunut olisi jäänyt kokematta. Minulla ei olisi ollut rohkeutta altistaa itseään ja lähteä kuntosalille tai ryhmäliikuntoihin joissa itsensä nolaaminen on mahdollista, jopa todennäköistä. Eikä minulla todellakaan olisi ollut rohkeutta muuttaa vieraalle paikkakunnalle rakkauden perässä. Sitä oli niin kietoutunut siihen omaan turvalliseen, turtuneeseen elämään. 

Tajuan nyt, kuinka välttelin vaikeita tilanteita ja ahdistavia tunteita. Elin varmanpäälle ja olin sellainen mitäänsanomaton ameeba, joka vain eli tekemättä kuitenkaan mitään. En halunnut osallistua mihinkään jossa olisin voinut nolata itseni, en mihinkään jossa jouduin olemaan esillä. Häpesin sanoinkuvaamattoman paljon itseäni, pukeuduin jopa mahdollisimman muodottomiin vaatteisiin, piilottelin itseäni. Olin, ja halusin olla mahdollisimman näkymätön, etten vain häiritsisi ketään.

Olen aina pitänyt itseäni sanavalmiina ihmisenä, mutta nyt kun mietin menneisyyttäni niin vaikka turvallisessa seurassa olenkin saattanut olla hiukan rääväsuu, niin silti olen kuitenkin tainnut olla se hiljainen vetäytyjä joka pelkää avata suutaan sen pelossa mitä muut mahtavat ajatella. Maanantaina kun kävin siellä pääsykokeissa huomasin itsestäni sen, että minua ei enää pelottanut niin paljon, ennen jännitin aivan tuhottomasti kaikkia tuollaisia tilaisuuksia, mietin tuntikausia etukäteen mitä sanoisin. Nyt pystyin olemaan rento, oma itseni, eikä minua pelottanut. Ajattelin vain, että:"tässä olen ja tällainen olen, muuta minulla ei ole tarjota."

Läheisriippuvaisen elämässä pettymykset ovat aina olleet läsnä, joten on vaikeaa päästää irti siitä pelosta ja pettymysten odottamisesta. Eletään juurikin sitä omaa elämää, odottamatta juuri mitään tai antamatta itsestään juuri mitään. Ei oikein olla onnellisia, eikä oikein olla mitään. Mutta sitä eletään niin, koska ei enää uskalleta edes toivoa, että olisi olemassa elämää jossa pettymykset eivät olisi läsnä. 

Minulla on pieni salaisuus kerrottavana teille jotka ette uskalla enää edes toivoa muutosta: Elämässänne tulee aina olemaan pettymyksiä. Mutta avain siihen onnellisempaan elämään on se, ettei enää pelkäisi niitä pettymyksiä, ne ovat osa elämää. Kun pystyy päästämään irti siitä pelosta, ottamaan sen riskin, että jokin asia ei heti onnistukkaan niin elämä on paljon mielekkäämpää.

Olen itse huomannut, että meillä läheisriippuvaisilla on tapana odottaa ja toivoa sellaista elämää jollaista ei ole edes olemassa, emme osaa realistisesti suhteuttaa toiveitamme vaan jostain syystä odotamme jatkuvaa onnea ja auringonpaistetta. Meidän tulisi tajuta se, että kenenkään elämä ei ole jatkuvaa onnea ja auringonpaistetta, elämässä on aina sekä iloa, että surua. 

"Kukaan ei ole kaiken aikaa onnellinen, mutta jokaisella voi olla hyvä olla." Rohkeutta muuttua s.148

Läheisriippuvainen ihminen haluaa kontrolloida elämäänsä, samalla hän mieluiten kontrolloisi myös läheistensä elämiä. Riskinottamisessa on kyse myös siitä, että antaa toisten elää omaa elämäänsä. Voi olla, että läheinen ei tee kaikkea sinun haluamallasi tavalla, voi olla että hän tulee loukatuksi, voi olla ettei tulekkaan. Meidän tehtävämme ei silti ole kontrolloida muita, omassa elämässämme on ihan tarpeeksi tekemistä.

Se, että uskaltaa luopua ja päästää irti on askel kohti vapautta. Mitä se vapaus sitten on? Se on elämää ilman sitä kuristavaa tunnetta kurkussa kun haluaisi tehdä jotain mutta ei vaan löydä sitä rohkeutta itsestään. Meillä on aina tilaisuus toimia, tai olla toimimatta, tehdä päätöksiä tai lykätä niitä. Jos lykkäät jotain asiaa tänään niin suurella todennäköisyydellä lykkäät sitä huomenna, ylihuomenna jne. 

Mikään ei takaa meille onnistumista, mikään ei takaa, että asiat sujuisivat tahtomallani tavalla vaikka ottaisinkin riskin. Jos sen sijaan jatkan, kuten olen tähän asti jatkanut, niin on sanomattakin selvää, että saan sitä samaa, mitä olen tähänkin asti saanut. Mutta vaikka asiat eivät sujuisikaan haluamallani tavalla, saan silti rohkeutta toimia eritavoin.

"Kaikki saavutukset perustuvat siihen, että uskaltaa aloittaa" -Eugene F. Ware

Kuulumisia sen verran että: Niin siinä sitten kävi, että viime viikonloppuna tehtiin hellun kanssa ratkaisu, että koska tuo herkkulakko on ollu mulle aivan yhtä tuskaa ja taistelua, niin otettiin yks ilta siitä vapaata. Tiedän, mikä herkkulakko se sellanen on josta voi ottaa vapaata? Noh, sellanen jota mieki siedän ja kestän, 15 päivää oli lakkoa takana ja nyt se jatkuu sitte taas 20 päivää, sitte herkkupäivä ja ehkä vielä senki jälkeen jatkuu.. Tajusin, että asetin itselleni aivan liian suuren haasteen, ottaen huomioon, etten ees muista koska olisin ollu ees viikon ilman makeaa. Tottakai harmittaa, suorastaan vituttaaki ettei vaan ollu tarpeeksi vahva. En edes yritä puollustella asiaa itelleni millään tavalla, pettymys on suuri kun itestä ei ookkaan täyttämään omia tavotteitaan. 

Toki jollain tavalla oon ylpeä että pystyin olemaan ees tuon 15 päivää putkeen ilman minkäänlaista makeaa ja että se herkuttelu jäi siihen yhteen iltaan. Mutta kyllä sitä pyörittelee päässään sitä ajatusta, että kuin heikko sitä oikeasti on ja että antaaki ittensä sortua mielihalujen valtaan. Yritän kuitenki olla soimaamatta itteäni liikaa siitä, että olen vain inhimillinen, kun iteltään kieltää täysin jonku asian niin on selvää, että sitä ajattelee sitten ihan koko ajan. Haluan kuitenki saada tuon makeanhimon sillä tavalla hallintaan, että pystyn syömään pussista namun silloin tällöin, ei koko pussia kerralla. Tai, että pystyn suomaan itselleni helteisenä päivänä sen jäätelön tai pehmiksen. Terveitä elämäntapoja tavoitellessa jostain täysin kieltäytyminenki on kuitenki aika rankkaa, nykyään onneksi liikun päivittäin ja syön terveellisesti, tuskin siinä muutama namu silloin tällöin näkyy? Verrattuna siihen yltiösyömiseen jota harrastin vielä reilu vuosi takaperin niin syön nyt jo suht hyvin :D

Noh, se siitä avautumisesta. Elkää tuomitko minua liian tiukin ottein, olen piiskannu asiasta itteäni jo ihan riittävästi!! Tästä päästäänki taas päivän aiheen kimppuun, joka on monille aika hankala.. Ajattelin nimittäin kirjoittaa yksinäisyydestä, sen sietämisestä ja siihen liittyvistä asioista, koska suurimman osan ajasta me vietämme itsemme kanssa, emme ehkä yksin mutta mitä paremmassa kunnossa on välit itseensä niin sitä paremmin se yksinolokin sujuu. En tiedä kuinka paljon tämä sitten koskettaa muita läheisriippuvaisia, mutta itse ainakin koin yksin olemisen hyvin vaikeana silloin kun en ollut vielä käynyt läheishoitoa. 

Olen aina kyllä viihtynyt yksin ja nauttinut yksin olemisesta, mutta silti yksinäisyys tuntui ahdistavalta ja kun asui yksin kaukana kaikista niin välillä tuli ihan sellainen kuristava tunne siitä yksinäisyydestä. Olen systemaattisesti sulkenut elämästäni pois sellaisiakin ihmisiä joista olen välittänyt, hyviä ystäviäkin. Minulla ei ollut voimia ylläpitää minkäänlaisia sosiaalisia suhteita ja yhtäaikaa olin vihainen siitä, että minulla oli todella vähän ystäviä joiden kanssa viettää aikaa. Tuntui raskaalta yrittää alkaa kyselemään kenenkään kuulumisia tai soitella perään ja oikeutin eristäytymiseni sillä, että kukaan ei kysellyt minunkaan kuulumisiani tai soitellut perääni. Toki minulla on pari hyvää ystävää jotka ovat pysyneet vaikka en ystävänä olekkaan aina ollut läsnä. 

Joku voi ajatella, että en varmaam ollut tarpeeksi yksinäinen jos en saanut aikaiseksi soittaa edes jollekkin kaverille, että tulla vaikka kylään. Mutta tosiasiassa olin ihan äärettömän yksinäinen ja vihasin jokaista hetkeä yksin. Koin itseni todella säälittäväksi, mutta silti en jotenkin vain pystynyt sosialisoitumaan. Olin henkisesti ihan lukossa. Toisinaan en ollut kotona juuri yhtään kun en kestänyt sitä yksinäisyyttä, silloin olin äidin tykönä tai siskon luona jossa sai jotain muuta ajateltavaa. Toisinaan en löytänyt itsestäni voimia lähteä edes sen pahan olon keskeltä pois. Saatoin istua suihkussa ja itkeä tuntikausia odottaen että joku solmu sisältä hieman löystyisi, mutta ei löystynyt.

Tottakai näin jälkeenpäin harmittaa että tuon eristäytymisen myötä on menettänyt sellaisiakin ihmisiä elämästään joita ei olisi halunnut menettää. On hieman ristiriitaista kirjoittaa siitä, kuinka kauheana koin tuon yksinäisyyden, mutta silti eristyin ihmisistä. Ja ristiriitaistahan se olikin, mutta kun henkisesti on ihan loppu niin jotenkin ei jaksa välittää itsestään edes sen vertaa että raahaisi itsensä pois siitä pahasta olosta ja tuntui jotenkin raskaalta edes kohdata ihmisiä, vaikka he olisivat olleet läheisiäkin. Toisinaan oli toki parempiakin hetkiä, saatoin viikon verran jaksaa yrittää pitää enemmän yhteyttä kavereihin ja ystäviin, mutta siihen se sitten jäikin. 

Erityisesti harmittaa, että koen menettäneeni elämästäni yhden ennen niin läheisen ystävän, soimaan itseäni siitä, että annoin tavallaan ystävyyden valua hukkaan. Tottakai hänelläkin on elämässään asioita joiden myötä olemme ajautuneet erilleen, lapset, opiskelu ja nykyään vielä eri paikkakuntakin. Mutta ystävänä ja hänen poikansa kummina koen laiminlyöneeni kaikkia mahdollisia velvollisuuksia. Kadun syvästi sitä, etten ole ollut läsnä kummipoikani elämässä enemmän. Haluankin pyytää anteeksi tältä ystävältä ja pyytää ymmärrystä siihen miksi olen toiminut niinkuin olen toiminut, sen pahan olon keskeltä kun edes velvollisuudet ei nostaneet aina ylös.

Läheishoidon myötä olen löytänyt kuitenkin jonkinlaisen tyyneyden olla yksinkin, tietynlainen tyhjyys ei enää valtaa minua kokonaan kun olen itsekseni. Toki tämä työttömyys on ollut ihan todella mielenterveyttä koettelevaa ihmiselle, joka ei ennen viihtynyt itsensä seurassa yhtään. Pitkä tyhjänpanttina oleminen olisi haastavaa kelle tahansa ns."terveelle" ihmisellekkin. Edelleen on hyviä ja huonoja päiviä senkin suhteen, että miltä se yksinäisyys tuntuu, joinakin päivinä aika matelee, toisinaan hellu tulee töisä ennenkuin huomaankaan. 

Ennen mietin usein sitä, ettei kukaan voisi ymmärtää niitä asioita joita kävin lävitse, tuntui että ongelmani eristivät minua muista vielä lisää. Häpesin itseäni ja ongelmiani enkä halunnut rasittaa ketään kertomalla peloistani tai häpeästäni sen suhteen millainen olin, millaista elämää elin. Pelkäsin, että minut olisi tuomittu. Sen intensiivi viikon jälkeen jonka Avominnessä sain käydä tunsin oloni jotenkin kevyemmäksi, minua ei enää hävettänyt niin paljon. Olin saanut kertoa synkimmät salaisuudet ryhmässäni eikä kukaan tuominnut minua. Sisäinen kaaos alkoi pikkuhiljaa helpottaa, tajusin etten ole yksin ongelmieni kanssa.

Nykyään pyrin pitämään yhteyttä ystäviini säännöllisesti, niihin muutamaan, jotka ovat pysyneet. Toisaalta, olemme oppineet, että vaikkemme pitäisi yhteyttä edes viikoittain niin silti tiedämme ettei se ole pahasta, meillä on omat elämämme elettävänä ja vaikkei toinen olekkaan osa sitä päivittäistä elämää niin se ei tarkoita etteikö hän silti olisi iso osa minun elämääni.

Yksinäisyyttäkin on niin monenlaista, tällä hetkellä koen yksinäisyyttä koska minulla ei ole täällä Torniossa ystäviä ja perhekin on Rovaniemellä, silti olen onnellinen yhteisestä kodista ihmisen kanssa jota rakastan ja olen onnellinen, että saan täyttää ne hetket sen yksinäisyyden ympärillä juuri hänen seurallaan. Jos en olisi tuon läheishoidon myötä päässyt käsittelemään sitä tyhjyyttä ja pahaa oloa sisältäni niin viimeinen puoli vuotta lähes päivittäistä yksinoloa olisi varmasti ollut minulle liikaa.

Jokainen ihminen kokee yksinäisyyden eri tavoin, nykyään osaan jopa arvostaa yksinoloa ihan uudella tavalla, aina se ei ole mukavaa, mutta ainakin yksin ollessani tiedän olevani hyvässä seurassa. 

" On yllättävää huomata, että voin olla yksin olematta yksinäinen." -Ellen Burstyn

Sellaisia ihania uutisia on myös, että toissa päivänä minua kävi kuvaamassa Kauneus- ja terveys lehden kuvaaja ja ilmeisesti heinäkuun lehteen on tulossa läheisriippuvuutta käsittelevä artikkeli jossa on kaksi eri tarinaa läheisriippuvuudesta ja toinen tarinoista on oma tarinani. Itse en ole tuota juttua saanut luettavaksi niin odotan kyllä innolla sen julkaisemista, jos vain mahdollista niin linkitän sen kyllä sitten tänne blogiini. 

Näin äitienpäivän jälkeen täytyy kyllä sanoa, että ONNEKSI minulla on äiti jota onnitella. Vaikka meidän perheen juhlapyhät eivät ole mistään rauhallisimmasta päästä niin kyllä sitä silti pysähtyy pohtimaan, kuinka kiitollinen saa olla siitä, että on saanut äidin takaisin.  Olisiko se äidin hauta jolle veisi kynttilän, ellei äiti olisi raitistunut? Kyllä se pala kurkkuun nousee kun kelailee niitä vaikeimpia aikoja, sairaalarerissuja ja äidin itsetuhoista elämää ennen avun löytymistä.

Toisaalta miettii myös sitä, että millaista oma elämä olisi jos ei olisi saanutkaan käsitellä niitä vihan, surun ja hylätyksitulemisen tunteita niin, että niistä on voinut puhua äidillekkin ja ollaan yhdessä saatu jättää se mennyt sinne taakse. Liekö sitä olisi koskaan herännyt hakemaan apua itselleen, jos äidin raitistumisen myötä ei olisi joutunut kohtaamaan omiakin mörköjään. Minua surettaa se, että tiedän liian monen läheisriippuvaisen joutuneen vain nielemään tuskansa ilman, että on saanut mahdollisuutta "puhdistaa ilmaa" sen ihmisen kanssa joka meitä on kaltoin kohdellut. 

On hämmentävää huomata kuinka paljon ne läheiset ihmiset vaikuttaakaan oman elämän suuntaan, vaikka itsekkin olen sellanen jääräpää, että aina muka kuvittelen itse määrääväni elämäni tahdin, niin silti täytyy myöntää, että tiukan paikan tullen käännyn aina sen oman perheen puoleen.  Ja kiitollinen täytyy olla siitä mitä on osakseen saanut, olen monesti miettinyt sitäkin, että jos ei olisi omaa perhettä ympärillä tukiverkkona niin olisin monta kertaa varmasti ollut aivan pulassa. Kyllä nuo sisarukset kaikessa rasittavuudessaan on niin rakkaita, etten hetkeäkään vaihtais ja ne jos joku ymmärtää täysin minua, minun oikkuja ja sitä mitä tässä elämässä on jouduttu käymään läpi päästäksemme tähän pisteeseen. 

"Usein ne ominaisuudet, joita pidämme suurimpina heikkouksinamme, osoittautuvat myöhemmin suurimmiksi voimavaroiksemme." Rohkeutta muuttua s.119 

Usein minulta kysytään, että enkö ole katkera tai vihainen menneestä, että miten pystyn puhumaan niistä kauheimmistakin asioista niin tyynesti. Itse koen, että kun saavuttaa tietynlaisen rauhan oman menneisyytensä kanssa niin ne vaikeudet pystyy  kääntämään omaksi vahvuudekseen. Vastaan usein että: " Se lapsuus jonka olen elänyt on ainoa jonka saan kokea, tiedän että se ei ole paras mahdollinen mutta paremmasta minulla ei ole tietoa." On parempi hyväksyä ne vääryydet joita itselleen on tapahtunut ja kääntää ne voimavaroiksi, kuin se, että märehdimme ja murehdimme meitä kohdannutta vääryyttä läpi elämämme, silloin ihmisestä tulee katkera ja vihainen ja häneltä voi jäädä paljon hyviä asioita kokematta.

Toki en tarkoita, että ne meitä kohdanneet vääryydet tulisi vain niellä, toki asiat täytyy ensin käsitellä ja vaatii kovaa työtä päästää irti vihasta, surusta ja ajatuksesta siitä millainen elämä olisi voinut olla ilman kokemiamme vääryyksiä. Itse koen, muovautuneeni vahvaksi kaiken sen jälkeen mitä olen kokenut, toki itsestäni löytyy myös ns."vääränlaista" vahvuutta ja omapäisyyttä juurikin menneisyyteni takia. Asioilla kun on aina kääntöpuolensa. On meistä itsestä kiinni onko se kääntöpuoli valoisa vai ei. Tarkoitan tuolla sitä, että vaikka minusta löytyykin tuota omapäisyyttä ja vahvuutta niin koen ne myös voimavaroina, sillä olen oppinut olemaan luovuttamatta helpolla. Se onkin asia erikseen että vienkö toisinaan tuon omapäisyyden ihan uudelle levelille.

"Toiveistani huolimatta elämä ei aina suju iloisesti eikä rauhallisesti. Kun aiemmin jokin vaivasi minua, en kertonut siitä asianosaiselle. Olin mielummin itse poissa tolaltani kuin pahoitin kenenkään mieltä." Rohkeutta muuttua s.139

Tuossa edellämainitussa kiteytyy oma ajatustapani vielä ihan viimeaikoinakin, niin turvallista kuin se onkin piehtaroida siinä mielipahassa siitä, että toinen ihminen ei osaa lukea ajatuksiamme niin todellista rohkeutta vaatii kuitenkin se, että uskoo siihen, että asiat korjaantuvat helpommin kun uskaltaa kertoa miltä MINUSTA tuntuu. On tärkeää määrätä itse oman elämänsä suunta, elää omilla ehdoillaan ja se ei onnistu silloin jos ei löydy rohkeutta avata suutaan silloin kun on jotain sanottavaa. Toki itsekin vasta harjoittelen tuota, mutta tulen taitavammaksi päivä päivältä. Ja se uskallus antaa uudenlaista puhtia ja rohkeutta tehdä oikeastaan mitä tahansa.

Mietiskelen usein sitä, että löytääköhän joku avun blogini kautta ongelmiinsa, toivon kovasti, että kirjoituksistani olisi hyötyä jollekkin, mutta silti koen itse saavani suurimman avun. Päivitäin huomaan ajattelevani asioita joista haluan kirjoittaa, toisinaan soimaan itseäni siitä, etten ole vaikkapa moneen päivään kirjoittanut mitään. Itsesyytöksen iskiessä osaan kuitenkin nykyään vaimentaa sen sillä tiedän, että on turhaa soimata itseään moisesta. Vaikkain se on todella helppoa alkaa kehittelemään itselleen paineita ihan turhista asioista.

Joskus mietin opinko koskaan löytämään elämässä sellaista vaihdetta etten antaisi asioiden vaivata minua. Uppoudun helposti miettimään esimerkiksi tuttuja ihmisiä joilla tiedän olevan jonkinlaisia vaikeuksia, palan haluasta ratkaista kaikkien ihmisten ongelmat ja saatan märehtiä muiden ihmisten ongelmia kuin ne jotenkin koskettaisivat omaakin elämääni. Joskus täytyy ihan kieltää itseäni miettimästä muiden ongelmia, sillä minä en ole millään tavalla velvollinen ratkomaan muiden ongelmia. Hyvä esimerkki on se, että eräs tuttavani oli vastikään laittanut facebookkiin, että hänen täytyy varmaan luopua koirastaan, koska on vaikeaa esim. silloin kun hän on lasten kanssa kipeänä kun kukaan ei pysty viemään koiraa ulos. Huomasin kuumeisesti alkavani ratkaisemaan tuota ongelmaa, selailin nettiä, hain neuvoja ja kerroin hänelle vaihtoehtoja ratkaista ongelmansa ja kerroin, että jos en itse asuisi eri paikkakunnalla niin olisin oitis lähtenyt ulkoiluttamaan koiraa.

Joku voi ajatella, että on hienoa kun löytyy avuliaita ihmisiä jotka haluavat auttaa toisia. Ja toki, onhan se hienoa. Mutta kyllä sitä huomaa yhä edelleen, kuinka vahvaa roolia tuo muiden miellyttäminen kantaa elämässäni. Pienissäkin asioissa. Minun pitäisi oppia se, että oma mielenrauhani ei riippuisi siitä saanko jostain kiitosta vaiko en, vaan että osaisin ottaa kiitoksen hyvillä mielin vastaan, mutta nyt annan miellyttämisenhalun ohjailla tekemisiäni. Siksi onkin hyvä lopettaa mietelauseeseen jossa riittää meille läheisriippuvaisille työtä:

"Juuri tänään arvostan itseäni. En odota kiitosta toisilta, sillä annan sitä itse itselleni. Tiedän tekeväni parhaani, ja tänään minun parhaani on kylliksi hyvää." - Rohkeutta muuttua s.9

Koiruuden kanssa treenit jatkuu, haluanpa jakaa teille kuvan viime lauantailta ku kaveri oli "hieman" väsyny tottelevaisuustreenien jälkeen! 

Ajattelin kirjottaa tänään niinkin yksinkertasesta aiheesta kuin itsetunnosta ja itsensä hyväksymisestä. Se on näin keväällä muutenkin sellanen aihe, että se koskettaa varmasti muitaki ku meitä läheisriippuvaisia! Toki edellisistä teksteistäni löytyy varmasti paljon samaa asiaa ja sivutaan samoja aihepiirejä, mutta tänään aamulla peiliin katsoessa tuntui siltä, että päivän teema on itsetunto.

Läheisriippuvuudesta puhuttaessa sen tunnuspiirteitä ovat yleensä huono itsetunto ja yleensäkin vaikeudet hyväksyä itsensä. Läheisriippuvaista pelottaa mahdollisesti olla oma itsensä muiden seurassa tai jos ollaankin omia itsejään, niin ollaan silti sellainem "kaikkia miellyttävä versio" itsestään. Läheisriippuvaiset eivät ole yleensä parhaita mahdollisia kritiikin vastaanottajia, vaikkakin itse kritisoivat itseään alinomaa. Itsensä rakastaminen on aivan äärettömän vaikeaa, koska aina löytää itsestään vikoja. Läheisriippuvaisena voisin sanoa, että on jotenkin helpompaa nähdä asioiden huonot puolet ennen hyviä puolia.

Oma itsetuntoni on yhä hetkittäin erittäin huono, toisinaan olen tyytyväinen itseeni, saavutuksiini, ulkonäkööni jne. Mutta on päiviä jolloin tuntuu ettei itsessä mikään ole hyvää. Silti on ollut kova työ päästä edes tähän pisteeseen, että on edes päiviä jolloin voin olla rauhallinen sen suhteen millainen olen. Omien rajoitusten ja puutteiden tiedostaminen on tärkeää, mutta silloin kun niitä rajoituksia ja puutteita löytää itsestään loputtomasti, se ei ole enää tervettä. Kerroin, että tänään aamulla peiliin katsoessani koin, että päivän teema on itsetunto. Tarkoitin sillä sitä, että tänään on yksi niistä päivistä kun peiliin katsoessa olen rauhallinen sen suhteen mitä sieltä katsoo takaisin. Tänään on hyvä päivä :)

Läheisriippuvaisten halu miellyttää muita ulottuu myös ulkonäköön. Ainakin itse, niinkuin aiemmissa teksteissä olen kertonut, piilouduin meikkien taakse. Muistelisin lukeneeni jostain joskus, että läheisriippuvaisten joukossa ilmenee muuta väestöä herkemmin syömishäiriöitä, enkä ihmettele sitä yhtään, sillä ulkonäölliset paineet ovat kovat ja usein psyyke hataralla pohjalla. Jokainen ihminen on varmasti joskus murehtinut omaa painoaan, läheisriippuvaisella se ei jää murehtimiseen, omalla kohdallani voitaisiin ennemminkin puhua vatvomisesta. 

Mistä painoni vatvominen on saanut alkunsa? Noh, olin jo lapsena pullea, enkä ole koskaan ollut erityisen hoikka, mutta syyttäisin silti lihomisestani ilmiötä nimeltä lohtusyöminen. Varmasti hyvin suurelle osalle lukijoista tuttu ilmiö. 

Yhä tänäkin päivänä haluaisin niin kovasti sortua lohtusyömiseen ja sorrunkin toisinaan, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Luojan kiitos en nykyään pysty syömään samoja määriä kuin esim. kolme vuotta sitten. Kohdallani syöminen ei jäänyt edes tuohon lohtusyömiseen, vaan tuntui miltä tahansa, olin iloinen, surullinen, yksinäinen tms. niin minä söin. Ja söin hirvittäviä määriä kerralla. Tottakai siitä tuli todella paha olo niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Peilikuva oli sen mukainen. Itseni piiskaus jatkui, syöminen jatkui. Se oli loputon kierre.

Nyt kun mietin, niin paino kulki täysin käsi kädessä psyykkisen voinnin kanssa, Joskus vuonna 2011 kun olin ihan raunioina ihmisenäkin niin painoni kipusi parhaimmillaan lähes 90 kiloon. Olo oli aivan hirveä, peilikuva oli kertakaikkisen kammottava, pakkelimäärä naamalla PAKSU. Vatvoin painoani todella paljon, mutta silti en löytänyt oikein rohkeutta enkä pitkäjänteisyyttä muuttaa elämäntapojani. Tuohon lohtusyömiseen oli niin helppoa tarttua ja turvautua.

Oli todella vaikeaa myöntää itselleni, että tilanteen on pakko muuttua. Lohtusyöminen oli kohdallani lähtenyt aivan lapasesta. Tiedostin kyllä syömiseni olevan lohtusyömistä, olin oppinut siihen, että söin kahden ihmisen edestä pahaan olooni, usein iloonkin tai mihin tahansa oloon. Paha olo heijastui myös siihen, että alkoholia tuli nautittua viikottain ja humalassa pahaa oloa purettua änkyröimällä ihmisille tai sitten humaltuessani paha olo valtasi minut ja sain hirvittäviä itkukohtauksia. Selvinpäin en myöntänyt pahaa oloani itselleni.

Nykyään koen saaneeni tuon lohtusyömisen jollain tavalla kontrolliin, mutta sokeriaddikti olen yhä. Alkoholin käyttö on myös kohdallani vähentynyt huomattavasti, osittain senkin vuoksi, koska tiedostan omat perinnölliset riskini sairastua alkoholismiin, osittain sen vuoksi, että en kaipaa alkoholia nauttiakseni elämästä. Opettelen yhä muodostamaan tervettä suhdetta ruokaan enkä anna itseni kovin herkästi sortua tuohon mielettömään syömiseen. Opettelen itsekuria ja kontrollia sekä terveellisiä elämäntapoja. Sillä terveen kehon myötä on paljon helpompaa saavuttaa terve mieli ja terve itsetunto.

Jännitän silti tilanteita joissa voisin jollain tavalla nolata itseni, siksi kynnys lähteä esim. salille tai ryhmäliikuntaan on minulle hyvin korkea. Mielessäni valmistaudun pettymään, luettelen asioita joita voisi tapahtua esim. paino ei putoakkaan, ihmiset nauraisivat minulle tms. Ihan typeriä pelkojahan nuo ovat, mutta minulle hyvinkin todellisia. Siksi tyydyn rauhallisiin kävelylenkkeihin koiran kanssa ja kotijumppaan, ehkä jossain vaiheessa löydän itsestäni rohkeutta ja varmuutta lähteä ihmisten pariin. 

Mitä itsensä rakastamiseen tulee, niin ennekaikkea se on sen hyväksymistä, että me emme ole täydellisiä. Sen sijaan, että käyttäisimme kaiken energiamme muiden miellyttämiseen ja negatiiviten ajatusten vatvomiseen niin voisimme pysähtyä miettimään, että kuinka miellyttäisimme itseämme.

"Tänään hyväksyn niin hyvät kuin huonot puoleni. Olen niiden muodostama kokonaisuus. Rakastan itseäni ja hyväksyn itseni kokonaan" -Rohkeutta muuttua s.54

Kunpa olisi olemassa juurikin sellainen pikakeino oppia rakastamaan itseään tai hankkia hyvä itsetunto, mutta koska sellaista ei ole, niin meidän täytyy tehdä töitä sen eteen jotta oppisimme löytämään niitä hyviäkin puolia itsestämme. Meidän täytyy kehua itseämme kun siihen on aihetta. Toisinaan voimme koetella itseämme ja todeta, että pystymme kieltäytymään kiusauksista.

Esimerkkinä kerrottakoon tuohon sokeriaddiktioon liittyen, että aloitin perjantaina herkkulakon jonka olisi tarkoitus kestää juhannukseen asti, se on aivan hirvittävä ponnistus minulle. Mutta viisi päivää olen jo kestänyt ja vaikka mieli tekee makeaa aivan älyttömästi niin tiedän, että se menee ohitse. Joka päivä päätän aamulla, että TÄNÄÄN en syö herkkuja, huominen on päivä uusi enkä tee sen suhteen päätöksiä. Kunhan tänään pysyn päätöksessäni. Iltaisin saan kehua itseäni onnistuneesta suorituksesta. 

Rakkaus on pieniä tekoja, ajatuksia, hymyjä. Itsensä hyväksyminen ja rakastaminen voi tuntua äärettömän vaikealta jopa mahdottomalta, siksi pienin askelin on hyvä aloittaa. Myönnä itsellesi, että sinun ei tarvitse olla täydellinen, ethän vaadi sitä muiltakaan?

Kuvittele pitäväsi sylissäsi pientä suloista kissanpentua, jota hyväilet ja rakastat, hellit, kuiskit sille kauniita ajatuksia korvaan. Koeta nyt ajatella sen kissanpennun tilalle itsesi paijattavaksi ja rakastettavaksi. Aluksi kyseinen mielikuvaharjoitus voi tuntua vaikealta, mutta lopulta siitä tulee mukava ja lämmin olo!

 "Itsensä rakastaminen on alkuna elämänpituiselle romanssille."

-Oscar Wilde